Tämä on virtuaalihevonen. This is a SIM-game horse.

Shalia ox on erityislaatuisen upea laatutamma, jonka kaltaisia helmiä harvoin osuu vastaan. Shalia oli löytö puolivahingossa: se ostettiin teini-ikäiselle tytölle kevyeksi kisa- ja harrastekaveriksi välittäjän kautta, mutta koska tamman kapasiteetti oli niin paljon korkeammalla kuin omistajansa, se myytiin myöhemmin käyttöön, jossa siitä saataisiin kaikki irti.


Arabialainen täysveritamma ♀
Shalia ox
VH15-003-0176, #PKK1665
153 cm, musta
Kapea piirto + oej puolisukka / tj puolisukat
Syntynyt 13.06.2015 Suomessa
-vuotias (KATT)

Maahantuoja Viiru, VRL-06066
Omistaja VRL-02207
Kotitalli Mellowfield Stables EVM

Shalia on yleis- ja westernpainotteinen.
KO: Helppo A
RE: 100 cm
ME: 90 cm



Rakennekuva © Viiru



Galleria © VRL-02207 (ellei toisin mainita)

Palkittu ERJ-II pistein 92,5p.
Palkittu Valio Tamma pistein 19,5p.
Palkittu Christmas Queen 2018 -arvonimellä.
Palkittu Vuoden Ilotulitus pistein 20p.
Palkittu Vuoden Halloween-karkki pistein 18,5p.
Palkittu 2 Star Prospect pistein 899p.
Palkittu YLA1 (AP4) pistein 100,5p.
Palkittu VFA1 pistein 85,5p.
Palkittu PKK-V -arvonimellä.
Palkittu PP-MVA -arvonimellä.
Palkittu First Champion prosentein 66%.
Palkittu VIP MVA -arvonimellä.
Palkittu Finest -arvonimellä.
Kantakirjattu KTK-II prosentein 78%.
Palkittu Bronze Premium prosentein 82%.

Tavoitteena laatuarvostelupalkinnot: WRJ & KRJ.
Ilmoitettu 19.03.2019 MEJ-laatuarvosteluun.

Jälkeläiset

Tiedustele astutusasioista omistajalta


Orange Wood's Ashrikk
i. Amural el Krihh


Orange Wood's Shaanal
i. Kat's Criminal Crush


Orange Wood's Sharlia
i. Harr Shabt


OWR Baltazar ox
i. Bahadur ox

06.03.2019 - Shalia varsoi tänään komean rautiaan orivarsan, joka saa nimen OWR Baltazar vielä entisen omistajansa kasvatusliitteen alle. Shalia palkittiin myös estehevosten laatuarvostelussa toisella palkinnolla!

23.02.2019 - PUM-CUP Shalia voitti Lähtölaukauksessa MEJ:n maastoesteratsastuskisojen PUM-CUP:issa. 80 senttimetrin luokassa Shalia sijoittui 1/15 ja voitti niin hienon palkintoloimen, kuin pokaalin ja ruusukkeenkin.

18.02.2019 - Goodbye [KUVA] Charlotte teki raskaan päätöksen luopua kokonaan hevosestaan Shaliasta, joka on ollut jo jonkin aikaa vuokralla toisaalla. Koulukiireiden vuoksi Charlottella ei ole niin paljon aikaa annettavanaan Shalialle, kuin hevonen sitä tarvitsisi, ja saatuaan erittäin avokätisen tarjouksen vuokraajansa kautta, Shalia päätettiin myydä eteenpäin. Ratkaisu on hevosen kannalta paras mahdollinen, sillä Shalialla on vielä paljon potentiaalia ja annettavaa, joka ei tällä hetkellä ole meillä ollessaan mahdollista. Shalia lentää tänään uuteen kotiinsa Iso-Britanniaan. Raskain sydämin Charlotte siis luopuu rakkaasta hevosestaan lopullisesti. Shalia on menossa estehevosten laatuarvosteluun sekä on tällä hetkellä tiineänä - sovitun mukaan Shalian varsa tulee syntymään vielä Orange Woodin liitteen alle.

03.01.2019 - Saimme kuulumisia Shalian toisesta varsasta, kuumerkkisestä Shaanalista! Shaanal on tehnyt töitä oikeana ritariratsuna kotitallillaan Dragon Age Estatessa ja kisannut menestyksekkäästi useissa turnajaisissa! Tällä hetkellä se on kuitenkin menossa myyntiin ja mahdollisesti siirtymässä pois haarniskoiden kalinasta ja keskiaikaisesta meiningistä - mikäli Shaanal on yhtään äitiinsä tullut, siitä on varmasti lajiin kuin lajiin.

31.12.2018 - Ilotulitus & Christmas Queen Shalia voitti luokkansa "Vuoden Ilotulitus" RHLA:n järjestämässä Christmas Special 2018 -arviointitapahtumassa täydellä 20 pisteellä! Luokassa osallistuneet arvioitiin sijoitusten, arvonimien ja muun menestyksen perusteella. Tuomarina toimi ScrewDriver. Osallistujia oli yhteensä 4. Kommentti: "Nyt on kyllä mainetta niittänyt ja kaunis tamma, jonka arvonimien laskemiseen ei edes kahden käden sormet riitä."

Tämän lisäksi Shalia voitti Christmas Queen -tittelin!

31.10.2018 - Halloweenkarkki Shalia voitti luokkansa "Vuoden Halloween Karkki" RHLA:n järjestämässä Halloween Special 2018 -arviointitapahtumassa. Luokassa osallistuneet arvioitiin kuvien, piirrosten, gallerian ja sivujen yleisilmeen perusteella. Tuomarina toimi Elva. Osallistujia oli yhteensä 7. Kommentti: "Hevosen kuvissa näkyy paljon elettyä elämää! Sivuilla myös muuta kivaa grafiikkaa."

06.10.2018 - Shalia vuokralle Vasta kesän alussa takaisin kotiin palannut Shalia lähtee jälleen - tällä kertaa vuokralle, muttei aivan yhtä kauas, vaan Carmacksiin eräälle kiinnostuneelle ylläpitoon maastoilukaveriksi sekä ehkä muutamiin kisoihinkin. Puhetta oli myös Shalian liisauksesta. Syy Shalian lähtöön on Charlotten koulukiireet, sillä hän keskittyy parhaillaan uuteen kouluunsa ja opintoihinsa, ja viettää viikot Whitehorsessa, jolloin ei ehdi antamaan Shalialle niin paljon aikaa kuin haluaisi.

Huom: kyseessä ei ole Shalian myynti! Vuokrauksen kestosta ei ole vielä varmuutta, mutta kaikkien kannalta - ja erityisesti hevosen itsensä - on parasta, että Shalia saa aktiivisen väliaikaisen kodin, jossa sille riittää huomiota ja liikuttajia. Juuri tällä hetkellä tämä ei olisi kotitallilla ollut mahdollista.

Shalia lähtee huomenna 7.10.

08.06.2018 - Vuokrakämppä näytti yhtäkkiä isommalta, kun kaikki ylimääräiset omat tavarani olivat matkalaukkuihin sullottuina. Oli tässä vajaan vuoden aikana ehtinyt ylimääräistäkin krääsää nurkkiin kertyä, enkä ollut varma mitä tekisin niille. Olin kerännyt ne isoon pahvilaatikkoon, jonka ajattelin heittää vaikka kierrätyskeskukseen tai viedä tallille jakoon, jos joku vaikka haluaisi niistä ottaa jotain muistoksi minusta. Heh.

Katsoin viimeisen kerran ympäri asuntoa. Ikävä ei jäisi. Sitten lukitsin oven.

Äiti oli sanonut, että minun kannattaisi liikuttaa Shalia ennen lähtöä, jotta se ei kuljetuksen aikana rupeaisi pomppimaan. Niinpä tallilla iskin kypärän päähän ja talutin Shalian kentälle. Aurinko paistoi, mutta samaan aikaan tuuli kovaa, ja hiekka pöllysi ärsyttävästi ympäriinsä. Kiristin satulavyön, vedin jalustimet alas ja nousin jakkaran kautta satulaan. Shalian pieni estesatula oli ollut kovassa käytössä täällä Suomessa, mutta sen vannoisin, että heti kotona nostaisin sen lepäämään telineeseensä ja vaihtaisin tilalle westernsatulan, johon en ollut päässyt ahteriani mukavasti asettamaan kuukausiin.

Shaliakin huokaisi melko raskaasti, kun lähdin vääntämään sen kanssa kentällä koulukiemuroita - varmaan sekin kaipasi länkkärimeininkiä, jolloin ei tarvinnut kulkea niin koottuna. Näin vilaukselta jonkun uuden tummatukkaisen tytön, joka talutti norjanvuonohevosta. Se toi mieleeni bestikseni Amyn, joka hoitaa kotitallillani Ginger-nimistä vuonotammaa... Äkkiä en enää malttanutkaan odottaa, että H-hetki koittaisi.

Tallilta en kuitenkaan voinut enää lähteä ihan niin hissuksiin, kuin olin ehkä ajatellut, vaikka toisaalta tallikavereiden heipat olivat mukava lohtu. Vaihdoin parin kanssa puhelinnumerot, kuten olin tehnyt muutaman uuden luokkakaverinikin kanssa aikaisemmin. Olisihan sitä ihan hauskaa olla myöhemminkin yhteyksissä.

Shalia kääräistiin pakettiin, mutta Sharlia jäisi Yläkokkoon siksi aikaa, että sen uusi omistaja kävisi sen poimimassa. Äitini oli aktiivisesti sen osalta Iidan kanssa yhteyksissä. Reifr auttoi minua kasaamaan järjestelmällisesti kaikki Shalian varusteet traileriin.

"Niin sitä sitten tultiin, oltiin ja lähdettiin", miekkonen hymähti. En osannut sanoa siihen oikein mitään, joten virnistin vain epämääräisesti.

"Heippa nyt. Oli tosi mukavaa, kun olit täällä meillä", Iida sanoi. "Minä laittelen sitten kuvia ja videota Sharliasta." Varsa oli vähän haikeaa jättää taa, mutta ei voinut mitään. Kieltämättä siihen oli ehtinyt kovasti jo kiintyä, mutta toisaalta tuntui helpottavalta saada olla Shalian kanssa taas ihan vaan kaksistaan.

"Joo. Kiitos, kun sain olla", sanoin, ja yllättäen Iida halasikin minua vielä hyvästiksi. Sitten nousin autoon ja Reifr käänsi rattia: suuntana lentokenttä.

03.05.2018 - Happy B-day, Lotte!
Congrats on your day :-)
Happy birthday, sis. You're the best.
Onnea, rakas tyttöni. Ehdit olla kuukauden ajan aikuinen siellä Suomessa, mutta takaisin tänne tullessasi taannut jälleen lapsosekseni. t. äiti


Lueskelin hymy huulilla kaikkien lähettämiä onnitteluviestejä. Luokkatoverini olivat luvanneet kuskata minut baariin viikonloppuna (sitä kauhua odotellessa), mutta koska vielä oli tuikitavallinen arkitorstai, vietin tuikitavallisen päivän synttäreistä huolimatta.

Iltapäivästä suuntasin taas Yläkokkoon haistelemaan hevosia. Iida oli auttanut paljon Sharlian kanssa ja tänään jatkoin varsan totuttamista kosketukseen ja käsittelyyn: se piti jo pehmeää vauvariimua ja tuli nätisti narussa, kunhan Shalia oli näköpiirissä. Pääsin myös pitkästä aikaa ratsastamaan Shalialla ja menin tammalla ilman satulaa maneesissa Sharlian ollessa mukana sekoilemassa pitkin kenttää. Nauravia katsojia tuli seuraamaan varsan riemuilottelua sivusta ja joku otti videotakin. Shalia tuntui olevan hyvällä tuulella päästessään vähän töihin ja vaikkei me mitään haasteellista tehtykään, pistin sen aivot kuitenkin töihin useilla temmonvaihteluilla ja väistötehtävillä. Niin siinä kuitenkin kävi, että jotenkin onnistuin putoamaan, jos sitä nyt putoamiseksi saattoi sanoa. Lähinnä luiskahdin sivuttain Shalian kyljelle ja sieltä liu'uin jaloilleni maahan. "Kakku!" huusi joku katsomosta, ja hauskinta siinä olikin se, että olin tuonut kakun mukanani jo etukäteen.

"Oooooh, nami, kakkua! Kuka putosi tunnilla?"

"Minä - tai ei se tunti ollut eikä putoamiskakku muutenkaan, tänään on synttärini", sanoin virnuillen, kun tuvan pöydän ja kakun ympärille oli kokoontunut toiveikassilmäinen pikku porukka. "Käykää kiinni vaan", kehotin etsittyäni jostain kakkulapion puutteessa muoviveitsen. Lucas totteli käskyä heti.

"Nice", poika sanoi ja iski silmää, johon näytin nopeasti kieltä ja sitten katsoin muualle.

"Paljon sä nyt täytit?" kysyi Tekla kohteliaasti.

"18", sanoin.

"Sittenhän sä tarvit aikuistumisriitin kastajaiset", Lucas totesi tärkeänä ja röyhisti rintaansa - tosin vaikutelmaa söi kermavaahtotuhru hänen poskellaan.

"Kanadassa täysi-ikäiseksi tulee vasta, kun täyttää yhdeksäntoista. Että vähän huijaan nyt kyllä."

Lucas pudisti reilusti päätään ja heilui kakkulusikan kanssa. "Pikemminkin ilo irti vielä, kun voit."

Siihen en sanonut enää mitään, myhäilin vain. Hieman kyllä tuleva baariviikonloppu jännitti, mutta kaipa sen ainakin kerran elämässään saattoi kokea. Eikä äitikään varmaan pahastuisi, en ainakaan uskoisi - juhlinta olisi nimittäin samalla jäähyväisbileeni. Lentolippu takaisin kotiin oli varattu perjantaille 8. kesäkuuta. Siitä en kuitenkaan puhunut vielä mitään yläkokkolaisille (Iida tietysti tiesi), sillä en halunnut latistaa tunnelmaa tallilla. Halusin Lucasin sanoin ottaa tästä kaikesta vielä ilon irti, kun saatoin.

"Tosi hyvää", Merida kehaisi leivoksesta. "Teitkö ihan itte?"

"Joo", hymyilin ja annoin ristiriitaisten tunteideni lähdöstä rapista pois mielestäni, kun yhdyin toisten kanssa kepeään keskusteluun. Toisaalta olin valmis lähtemään, sillä ikävöin hurjasti kotiin ja halusin nähdä kaikki; perheeni, muut hevoset, kissani Lucasin, Dewnin vauvan... Toisaalta olin jo niin hyvin sopeutunut Suomeen ja Yläkokkoon - varsinkin nyt, kun talvesta oltiin päästy - että tiesin surevani uusia ystäviäni ja tätä paikkaa sitten, kun en täällä enää olisi.

Mutta juuri nyt hymyilin vain ja nauroin muiden mukana, kun Lucas murjoi puujalkavitsejään ja Merida kertoi tallijuoruja ja, kun hiljainen Jasmin nauroi yllättäen kaikista äänekkäimmin. Vielä nyt, juuri nyt, kaikki oli hyvin.

06.05.2018 Tarinakisat Sjöholmassa - Tehtävänanto: Kirjoita kisapäivästä tai -suorituksesta runo ratsun näkökulmasta.

Suoritus:
Tunnelma taas kirvoittaa
Hirnahduksen pitkän saa
Yli puomien me liidetään
Kaik' kurvit, kulmat kiidetään

Sarjat, lankut, okserit
Vilkkuu ratsastajan bokserit
Kun satulassa pyllistää
Etukumaraan nyt kellistää
Kavio iskee kentän pohjaa
Ja nyppään vielä lisää ohjaa

Ei tarvi suusta vetää
Minä jos kuka
Osaan kyllä lentää
Luota vain ratsuusi
Ja sulje suusi
Sillä maiskutus ei auta
Anna hevoselles työrauha

Ja jos puomiin joskus kopahtaa
Hyppyinto vähän taitaa lopahtaa
Mutta taputus ja kiitos, silitys
Niin taas on puhdas ylitys

24.04.2018 - "Sillä on vinha ilme ja aika kurimusmainen luonne", antoi tuomion äiti, kun näki Shalian varsan ensimmäistä kertaa. Mitä lie sillä sitten tarkoittikin. Minusta Sharlia oli söpö ja vielä vauvanpörröinen. Ei menisi kauaa, kun se siloaisi arabityyliin nakupellenohutkarvapeitteiseksi. Sharlia ja Shalia saivat jolkotella vapaasti maneesissa äidin tarkkailevan ja arvioivan katseen alla. Shalia liihotteli oikein päsmäröiden ja pärskien, häntä korkeammalla kuin yleensä ja sieraimet niin suurina, että niistä kahdesta tunnelista olisi lelujuna voinut puksuttaa länteen. "Ihan hyvä se on", äiti lisäsi inhimillisemmin ja hymyilin tyytyväisenä. Olin vähän polleana, mutta minkäs teet, kun tuntui siltä, että Sharlia oli minun ikioma kasvattini. "Sille onkin jo koti varattuna, että kesällä sitten lähtee."

"Niin pian?"

"No, niin pian." Äiti katsahti minuun pää kallellaan. "Mutta tulethan sinäkin silloin jo takaisin kotiin."

Totta. Vajaa vuosi Suomessa vaihdossa alkoi lähestyä umpeutumistaan. Koulun kanssa riitti edelleen kiirettä ja kaikki se aika, jota en viettänyt tallilla, meni auttamattomasti opiskelun ja läksyjen parissa. Äiti muistutti minua pitämään välillä hauskaakin ja "vaikka vähän juhlimaan uusien ystäviesi kanssa", mutta enpä tiedä. En ole bilettäjä eikä alkoholi maistu, mutta sen sijaan halusin kiitettävät lukiosta päästessäni, joten priorisoin tekemiseni sen mukaan. Monen suomalaisen luokkatoverini mielestä olin "omalaatuinen hikipinko", mutta en ottanut sitä tosissani.

”Bäääää, et sä voi vielä lähtee”, Milja parkui eräs iltapäivä tallilla. ”Nelly, sano Lottelle, että se on ihan tyhmä.”

”Sä olet ihan tyhmä.”

”Kiitos, Nelly”, Milja tokaisi sarkastisesti ja pyöräytti silmiään. ”Mutta sä et nyt ihan tainnut kässätä tätä.”

Nelly mutristi suutaan, mutta minä virnistin molemmille ja sanoin iloisesti: ”Onhan tässä vielä koko kevät aikaa!”

Ja kevät tosiaan sai ainakin minulle hymyn huuleen, sillä se oli suosikkivuodenaikani. Oli ihanaa seurata lumen sulamista ja katsella ensimmäisiä kukkasia nousemassa sysirumasta maasta jälleen pintaan, haistella aivan uudenlaista raikkautta ja nautiskella siitä arkisen yksinkertaisesta ilosta, ettei tarvinnut enää tumppuja, vaan pärjäsi sormikkailla tai ilman ja hevosia oli helpompi näin hoidella, tai ratsastushousujen alle ei täytynyt enää tunkea paksuja pitkiksiä. Sitä paitsi, olin syntynyt toukokuussa, joten olin muutoinkin kevään lapsi!

Kevät teki kiusaa Shaliallekin. Yhtäkkiä tamman mielestä kaikki tuoksut, äänet ja toiset hevoset olivat kaksisataa prosenttia kiinnostavampia kuin talvella, jopa ratsastuskoulun ruunanrupsukat, joille leidini esitteli kaunista takapuoltaan ihan mielellään. Olisi saanut hävetä, mokoma puumaäiti.

Äiti ei viipynyt kuin muutaman päivän, mutta sen muutaman päivän aikana teimme yhdessä reissun Lappiin. Hoidettuaan Sharlian asiat Iidan kanssa, kaasutimme kohti Rovaniemeä, missä pääsin tapaamaan isovanhempiani pitkästä aikaa. Heillä oli punainen mansardikattoinen pieni talo metsän keskellä ja varasto täynnä papan puuveistoksia – tuliaisina sainkin mukaani erittäin hienon käsityönä tehdyn hevosen, joka näytti vähän Shalialta.

Palattuamme takaisin, kävimme äidin kanssa vielä viimeisen kerran yhdessä syömässä ja sitten hän lähti takaisin lentokentälle ja kohti Kanadaa – minun pitäisi odottaa omaa vuoroani vielä muutama kuukausi.

”Juhlitaan synttäreitäsi kotiinpaluusi yhteydessä, jookosta?”

”Joo”, vastasin, kun äiti syleili minua niin, että sain tuskin hengitettyä. Hän työnsi minut kädenmitan päähän ja tarkasteli kasvojani kiusallisen lempeällä ilmeellä.

”Kyllä sinusta iso ja hieno tyttö sitten kuitenkin kasvoi”, hän totesi, ”tai nuori nainen. Mutta kyllä minä sen aina tiesin.” Onneksi hän sen jälkeen päästi irti ja vielä kerran suukotettuaan otsaani lompsi taksiin minun vilkutellessa.

02.04.2018 - Oli vähän mälsää, etten ollut päässyt Tie tähtiin -kisoihin.

"Sinun vika", sanoin ja tuijotin varsaa, joka tapitti suurilla pitkäripsisillä silmillään viattomasti takaisin. "Älä yritä. Suklaasilmäsi eivät tenhoa minuun... tui tui." Lohduttauduin kuitenkin sillä, että äiti oli tänään tulossa Yläkokkoon - Sharliaa katsomaan tietysti, mutta ehkä vähän minuakin. "Sinun vikasi sekin", sanoin hymyillen pienelle hevoslapselle, joka nyrpisti huuliaan kuin olisi ymmärtänyt ja kääntyi sitten tuuppimaan silmät puoliummessa nukkuvaa Shaliaa. Äitiys vei voimat.

Tallilla oli kuhina, sillä kisat olivat yhä käynnissä. Jätin suosiolla Shalian taluttelut tänään väliin ja sen sijaan poikkesin maneesiin seuraamaan tapahtumia. En nimittäin halunnut missata erästä tiettyä ratsukkoa, joka starttasi 80 cm -luokassa... Sain puikkelehtia ihmisten joukossa ja etsiä hetken aikaa, että löysin sopivan tyhjän paikan katsomosta. Taustalla soi musiikki, ihmiset hälisivät ja hevoset pärskähtelivät. Katselin uteliaasti ympärilleni ja sitten selasin osallistujalistaa. Odottamani ratsukko oli lähtövuorossa vasta numerolla 19.

"Seuraavana radalle Frida Hämäläinen, Breezeblocks. Valmistautuu Veronica Berg, Sõladane", kuuluttajan ääni toisti.

Kesti hyvän aikaa ennen kuin kaiken hälinän yli tajusin, että puhelimeni soi taskussa.

"Olen nyt lähellä Kuhmoisia", äidin ääni sanoi ja painoin etusormella toisen korvani lukkoon, jotta kuulisin mitä hän puhui - yleisö puhkesi nimittäin juuri silloin taputtamaan sympaattisesti ratsukolle, joka oli pudotellut esteradalla aika monta puomia. "Yritän löytää perille, olen taksilla."

"Yläkokko on vähän syrjässä, mutta kun menee--"

"En minä tallille ole tulossa, kun asunnollesi tietenkin!" äiti särähti. "Minulla on matkalaukut ja kaikki! Sinähän olet nyt kotona, etkö olekin?" hän lisäsi epäluuloisella sävyllä.

"No... ööh, tuota--"

Äiti henkäisi sättien puhelimeen. "Charlotte!!"

"...valmistautuu Jenni Laitela, Rocked Steady..."

"Minähän sanoin, että tulen ensin käymään luonasi! Sinun piti olla tänään kotona! Ja mitä ihme hälinää siellä on taustalla?"

"No kun tänään on kilpailut", selitin nopeasti. "Isot kisat, halusin tulla katsomaan niitä. Aion videota yhden ratsukon, et ikinä arvaa, kuka starttaa--"

Yleisö taputti taas ympäri maneesin katsomoa ja hukutti osan äidin seuraavista sanoista alleen - ärtyneestä äänensävystä päätellen kuitenkin ehkä ihan hyvä niin.

"Etkö voi tulla suoraan Yläkokkoon? Sharlian takiahan sinä ylipäänsä tulit", lisäsin mutisten, mutta äiti tiesi paremmin eikä tarttunut sympatiakalasteluun.

"Pakkohan sitten, enhän pääse asuntoosi sisään! Mutta kun minulla on nämä laukut ja olen taksilla... No, soitan, kun olen lähempänä." Piip piip piip.

Laskin puhelimen kädestäni ja katselin hajamielisesti radalla hyppäävää hevosta. Olin ollut niin innoissani äidin näkemisestä, että nyt lievästi sanottuna ketutti, että hän oli kuulostanut noin ärhäkältä.

Vielä muutaman ratsukon jälkeen vihdoin kuuluttaja kailotti: "Ja seuraavana radalle numerolla yhdeksäntoista, Orange Wood's Ashrikk!"

Nojauduin innoissani etukenoon kännykän videokamera valmiudessa, kun musta arabiori laukkasi häntä liihottaen radalle. Sydämeni muljahti mielenliikutuksesta. Miten upea ja iso Ashrikista oli kasvanut!

Ratsukko ylitti esteen toisensa perään ilmavasti ja kevyesti; Ashrikk hyppäsi kuin sukkula, mutta oli hurjan varovainen vauhdikkaasta menosta huolimatta. Käteni vapisivat vähän ja videokuva tärähteli, mutta olin aivan varma, että äitikin leppyisi tämän materiaalin nähtyään...

"Puhdas rata! Ratsukko jatkaa uusintaan", kuulutus huusi ja katsomo yltyi aplodeihin voittomusiikin pamahtaessa kaiuttimista käyntiin kuin fanfaari. Laskin puhelimen syliini ja hymyilin leveästi. Musta arabi pärski ja säikkyi hieman ihmisten melua, mutta ratsastaja silitti ja taputti sitä kaulalle ja ohjasi ulos radalta. Minäkin loikkasin alas penkiltä. Halusin mennä tapaamaan Ashrikkia lähempää, jos se vain mitenkään onnistuisi.

Kännykkä värisi taas: äiti.

"No olen nyt täällä, missä sinä olet? Ja täällä on aivan hirveä ruuhka!"

"Olen maneesin luona, oletko parkkipaikalla?"

"Minun piti pyytää taksia jäämään laukkujeni kanssa odottamaan, että olisit heti tullut ja ajettu samantein asunnollesi, mutta enhän minä häntä voinut pyytää jäämään, kun täällä tuskin mahtuu kääntymään. Olen täällä tallipihalla."

"I'm coming", ilmoitin. Vilkaisin yläkentälle päin ja sitten tallille päin. Olisin niin halunnut nähdä Ashrikin, mutta jos olisin nopea, ehkä ehtisin vielä haettuani äidin mukaan. Niinpä lähdin juoksuun.

Löysin äidin parkkipaikalle johtavan tien varresta tallipihalta. Hän seisoi kahden matkalaukun kanssa katsellen kiinnostuneena ympärilleen, nyökytellen kohteliaasti ohikulkijoille, vaaleat hiukset korkealla nutturalla ja siisti valkoinen parkatakki yllään. Vaikka hän olikin säksättänyt puhelimessa, hän näytti suuresti ilahtuvan näkemistäni ja hymyili hellästi jo kaukaa. Minäkin hymyilin ja kapsahdin halaamaan häntä.

"Hei rakas", äiti sanoi, "ihana nähdä sinua. Täällä on vielä aika talvista. Kotona on jo suurin osa lumesta sulanut." Hän työnsi minut kädenmitan päähän ja tarkasteli kasvojani. "Kuinka olet voinut?"

"Mennään pian", sanoin ohittaen kuulumiset ja nykäisin häntä käsivarresta. "Sinun pitää nähdä yksi juttu!"

"Joku kisajuttu? Mutta mihin minä nämä laukut laitan?"

Otin häneltä toisen ja niitä perässämme raahaten kiiruhdin tallipihan yli takaisin kohti maneesia ja kenttää. Jotkut katsoivat hetken, että mitä ihme turisteja olemme, ja yksi talutettava hevonen pelästyi laukkuja ja oli pompata taluttajansa kumoon.

"En voi tulla näiden kanssa maneesiin", äiti totesi, mutta onneksi ei tarvinnutkaan: musta arabi tepasteli meitä vastaan ratsastajansa kanssa, lämmin ratsastusviltti heitettynä ylleen. Henkäisin. Olin jännityksestä soikeana, kun jätin laukun siihen paikkaan ja lähestyin ratsukkoa.

"Ööh, hei!" sanoin tummalle, parrakkaalle miehelle, joka pysäytti hevosen yllättyneenä siitä, että joku tuli puhuttelemaan. "Minä olen Charlotte, hevoseni Shalia asuu täällä Yläkokossa. Öh, saanko...? Moi Ashrikk", tarjosin kämmensyrjää orille, joka laski korkealla pitelemäänsä päätä ja nuuhkaisi sitä. Se oli veitikkamaisen oloinen, virkku - hyvin paljon äitinsä kaltainen.

"Shalia kuulostaa tutulta...", mies tuumi ja näytti siltä, kuin raksuttaisi rattaita päässään.

"Ashrikin emä", sanoin hymyillen. "Ashrikk on meidän kasvatti." Nyt äitikin tuli ällistyneenä siihen ja esittäytyi - hän ihasteli Ashrikia silmät suurina.

"Voi miten komea sinusta on tullut!" hän huokaisi. Äiti ja ratsastaja vaihtoivat Ashrikin kuulumisia, minä taas silittelin sitä hartaasti silmät kosteina. Ashrikk oli ollut Shalian ensimmäinen varsa ja tietyllä tapaa aivan erityinen. Olisin halunnut pitää sen itselläni, jos olisin saanut, ja serkkuni Billykin oli siitä haaveillut, mutta äiti oli silloin tehnyt päätöksen Ashrikin myynnistä.

Rupatteluhetki jäi vähän lyhyeen, sillä ratsukon oli palattava uusimaan rataansa.

"Nyt täytyy rientää! Voisin tosin tulla moikkaamaan vielä Shaliaa, jos se tosiaan on tällä tallilla. En sitä tiennytkään", mies sanoi ja toivotimme onnea uusintakierrokselle. Heidän mentyään, vilkaisin äitiin, joka katsoi takaisin kulmat koholla.

"No, mitä tässä odotellaan? Mennään katsomaan!" hän naurahti, ja nappasimme laukut ja riensimme heidän peräänsä.

10.03.2018 [KUVA] - Se syntyi! Ruunikko iso tammavarsa, joka saa nimen Sharlia. Varsonta oli aika tuskainen ja Shalia oli sen jälkeen aivan puhki, mutta eläinlääkäri totesi kaiken olevan kunnossa.

Charlotte ja Shalia ovat asuneet syksystä lähtien Suomessa. He ovat käyneet säännöllisesti tunneilla paikallisella Shalian väliaikaisella kotitallilla sekä valmentautuneet - ja tietysti pitäneet hauskaa. Tänään saatiin heidän suunnaltaan erityisen mukavia uutisia: Shalia on varsonut ruunikon tammavarsan, jonka nimeksi tulee Orange Wood's Sharlia. Allekirjoittaneen täytyy lentää maalis-huhtikuun aikaan paikan päälle sitä katsomaan, mutta ainakin saimme varsasta jo kuvia! Se vaikuttaa vähän jytkyltä ja on melko isokokoinen, mutta kuulemma kiltti ja rohkea. Sharlia oli tilausvarsa ja se muuttaa vieroituksen jälkeen uudelle omistajalleen.

07.03.2018 - Äääääääääääääääääääääää

Pidin näppäintä pohjassa ja päässä ei tapahtunut konkreettisesti yhtikäs mitään. Läppärin ruudulla oli avoinna tekstitiedosto odottaen etätehtävien tekoa "oikeaan" kouluuni. Toisessa välilehdessä oli auki vaihtovuosipäiväkirja, johon olin silloin tällöin koonnut ajatuksia Suomessa oleskelusta. Pääpainohan niissä olisi pitänyt olla opiskelussa ja kulttuurieroissa, mutta jotenkin Shalian nimi vilahti lauseiden seassa useammin kuin opet ehkä tykkäisi. Eihän tarkoitus ollut pitää mitään hevospäiväkirjaa...

Shalia varsoisi aivan lähipäivinä ja olin kuolla jännityksestä. En pystynyt keskittymään mihinkään, vaikka yleensä kykenin kyllä tekemään läksyt ja opiskelun ihan mallikkaasti - jos ryhdyin tosissani johonkin, tein sen loppuun, ja halusin päästä lukiosta läpi kunnialla. Olin nimittäin ruvennut jo miettimään jatkosuunnitelmia ja harkinnut lähtöä yliopistoon.

Ida oli tietysti vannonut kautta kiven ja kannon, että ilmoittaisi ensitilassa minulle, jos tallilla tapahtuisi mitään: silti vilkuilin hermostuneesti kännykkää alati, enkä mennyt ilman sitä edes vessaan. Olin yrittänyt lukea myös tallilla, vienyt kasan kirjoja ja tietokoneen ja linnoittautunut taukotupaan, mutta eihän siitä mitään tullut, kun vähän väliä joku tuli selän taa pällistelemään mitä teen tai ihmettelemään, kuka jaksoi vääntää läksyjä tallilla. Asiaa ei auttanut, että suomalaiset abi-ikäiset huokailivat ja venyttelivät makeasti todeten: "Onneks ei tarvi käydä koulussa nyt, kun on lukuloma!" Ja kuitenkaan en saanut käsitystä, että heistä kukaan kumminkaan varsinaisesti luki niihin tuleviin päättökirjoituksiin.

Sen lisäksi Nadja oli lähtenyt ja olin pitänyt hänestä. Jotenkin meillä "kemiat kohtasi" ja harmittelin, että hän oli Disan kanssa siirtynyt pois Yläkokosta. Ei kuulemma kovin kauaksi ja "varmasti tuun käymään täällä usein, no worries!", mutta silti... Ja Kim, tuo omituinen hyypiö, oli alkanut kutsua minua Charlieksi. Nimi aiheutti kylmiä väreitä, mutta teeskentelin, ettei se niin iso ongelma ollut - yleensä vastasin samalla mitalla takaisin ja väänsin tahallani hänen oikean etunimensä jotenkin väärin.

Lopulta luovutin siltä iltapäivältä opiskelun suhteen ja aloin vaihtaa tallivaatteisiin. Meillä olisi tänään ollut ratsastustunti Shalian kanssa, mutta koska Shalia oli jumppapallo, menisin tunnilla jollain Yläkokon hevosista. Kiskaisin vielä liivin vetoketjun leukaan asti kiinni, kietaisin huivin kaulan ympäri ja pipon ja musiikkinapit korville ja lähdin lompsimaan bussipysäkille.

Tallilla suuntasin suoraan ilmoitustaululle tarkistamaan, kenet olin saanut. Minut oli näemmä pistetty Hildalle. Tiesin tamman ulkonäöltä: se oli isokokoinen nätti läsipää - ja siinäpä kaikki, mitä siitä oikeastaan tiesin. Koukkasin yksärikäytävän puolella moikkaamaan Shaliaa, joka oli sisällä syömässä kasaa heinää. Kävin rapsuttelemassa sen otsaa ja silittämässä valtavaa vatsaa. Shalia luimisteli itsekseen ja oletin, että varsa kääntyili aiheuttaen epämukavaa oloa. Saatoin itsekin tuntea kipakan iskun, kun jätin kämmenen Shalian kylkeä vasten.

"Se taitaa olla ihan viimeisillään!" sanoi joku karsinan ulkopuolelta. Siniset silmät ja punertavat hiukset: siinä mitä ilmeisimmin oli Chinna-ponin omistaja Renee, josta muut olivat puhuneet.

"Joo", sanoin hymyssäsuin. "It's her third. The vet said it's mare." Käännyin Reneen päin ja kerroin olevani kotoisin Kanadasta.

"Aahh!" tämä innostui. "Hi, I'm Riri!" Ja sitten hän alkoi rupatella kaikenlaista englanniksi, ensin ulkomaanmatkoistaan ja monikulttuurisista sukujuuristaan (johon ehdin sanoa väliin, että itsellänikin on lähisuvussa suomalaisuuden ja kanadalaisuuden lisäksi irlantilaista verta, ja että olen asunut myös Isossa-Britanniassa ja Saksassa) ja sen jälkeen hevosista, lähinnä Chinnasta ja siitä, kuinka he päätyivät Yläkokkoon.

Tovin juttelun jälkeen jouduin sanomaan, että minun täytyy alkaa kiirehtiä laittamaan ratsua tunnille valmiiksi. Kävin nappaamassa Hildan harjat ja varusteet ja lähdin hakemaan sitä pihalta.

Keväästä ei ollut vielä juuri merkkiäkään. Päivä oli tasaisen valkoinen: taivaanrajaa ja maata tuskin erotti horisontissa toisistaan. Napsautin narun kiinni Hildan riimuun ja tamma seurasi kiltisti löntystellen perässä sisälle talliin.

Oli kieltämättä mukavaa vaihtelua mennä välillä eri hevosella. Hilda oli Shaliaa huomattavasti kulmikkaampi ja raskaampi, mutta toisaalta ihan kiva kädelle. Mutta siitä huolimatta, että tuntikin meni kaikinpuolin hyvin, en malttanut odottaa, että pääsisin taas Shalian selkään.

23.02.2018 - ”Kiitos, kun kyyditsit meitä.”

Reifr huiskaisi kättään. Tuntui kuin olisimme taas Shalian kanssa matkalla ensimmäistä kertaa Yläkokkoon, kuten viime syksynä, mutta tällä kertaa määränpää oli eri. Ja toisin kuin pimeänä saapumisiltanamme, nyt oli kirkkaan aurinkoinen talvipäivä, suorastaan häikäisevä, jonka säteet saivat lumikinokset kimaltelemaan kuin pienistä timanteista.

Auto traileri perässään kaartoi siistiin tallipihaan. Reifr auttoi laskemalla lastaussillan alas ja minä peruutin Shalian ulos. Pyöräytin sitä tallipihassa käyntiä ympäri, mutta yllättävän rento Shalia otti kevyen leijuvalle raville nuuskien samalla ilmaa ja maata.

”Hei ja tervetuloa DS Valmennustallille!” nuori punatukkainen nainen tuli kättelemään Reifrin ja sitten minut, ja tervehti myös Shaliaa. ”Kersti Kirsipuu. Onpa siinä sinulla kaunis tamma! Tulkaa toki ja seuratkaa minua, niin näytän mihin majoitutte… Hevoset ensin, kuten asiaan kuuluu.” Hän kikatti iloisesti.

Kun Shalia oli hoidettu ja kaikki mukaani ottamat kamppeet roudattu niille osoitetuille paikoille sekä oma matkareppuni aittarakennukseen, jossa viettäisin valmennusviikonlopun yhdessä kahden muun leiriläisen kanssa, Reifr lähti köröttelemään takaisinpäin ja lupasi tulla noutamaan meitä taas sunnuntaina. Sain viikonlopun ohjelmalistan käteeni ja tapasin myös Omelian ja Nitan, kummatkin suunnilleen omaa ikäluokkaani, jotka olivat tulleet valmennukseen omien hevostensa kanssa.

Iltapäivällä oli ensimmäinen ratsastustunti. Olin hieman (no, aika paljonkin) jännittänyt valmennusviikonloppua, sillä se oli elämäni ensimmäinen sellainen. Kotona minulla oli oma valmentaja, joka oli kamala tiukkapipo, joten tietysti mielikuvani etukäteen tästäkin paikasta olivat olleet ehkä kauhun sävyttämät – mutta turhaan. Valmentaja oli paitsi komea nuorimies, myös mukava, ja hänen kielikuvansa ja tyylinsä opettaa oli johdonmukaista ja hyvin selkeää. Keskityimme tasapainon harjoitteluun, joka minulla on aika hyvin hanskassa vaikka itse niin sanonkin, ja Shalia sai taas kehuja kivasta työmoraalistaan ja kuuliaisuudestaan. Olin tunnin jälkeen huojentunut ja hurjan hyvällä mielellä, ja tulin jutelleeksikin tavallista lörpöttelevämmin Omelian kanssa, kun harjailimme hevosiamme.

Söin kuin karhu illallisella, ja hieman erikoinen kokki viihdytti meitä kertoilemalla taustoistaan ja heittämällä vähän karkeitakin vitsejä henkilökunnasta. Myöhemmin illalla, auringon jo laskettua ja taivaan muututtua tummanturkoosiksi, meillä oli toinen ratsastustunti. Kuunsirppi kiilui hurjan korkealla taivaalla ja hevosten hengitys oli huurua kireässä pakkasilmassa, kun talutimme ne sisään ratsastushalliin.

”Osa teistä on tehnyt aika pitkän matkan tänne tullakseen...”, valmentaja Danielin ääni kaikui maneesissa. Todellakin pitkän matkan… ajattelin raukeasti. ”...on kahta tärkeämpää jumpata hevoset läpi ennen kun laitetaan ne yöpuulle...” Oloni oli hyvän syömisen ja alkujännityksen lauhduttua erittäin rento ja mukava, ja Shaliakin tuntui vastaanottavaiselta. Omasta mielestäni en muistanut pitkään aikaan ratsastaneeni niin hyvin, ja sain valmentajalta tunnin päätyttyä hyväksyvän nyökkäyksen.

Olin päättänyt ottaa tästä viikonlopusta kaiken irti, sillä se olisi viimeinen ratsasteluni Shalian kanssa pitkään aikaan. Palattuamme Yläkokkoon, tamma vetäytyisi äitiyslomalle odottamaan varsaansa, ja minun kukkumiseni tallilla jäisivät vähäisemmiksi ja läksyjenluku maksimoituisi.

Se ei silti harmittanut. Olin päättänyt myös päästä lukiosta läpi kunnialla – oikeastaan koko elämästä.

Niinpä hoidin Shalian jopa onnellisena yöpuulle ja aitassa painoin pääni tyynyyn edelleen tyytyväinen hymy huulillani.

21.02.2018 - Tunsin itseni vanhaksi.

Tuijotin kännykän näytöltä kuvaa pienestä punertavasta mytystä, joka oli veljeni vastasyntynyt tytär.

Veljelläni oli lapsi.

Ajatus pyöri päässäni uudelleen ja uudelleen, eikä silti vieläkään asettunut uomiinsa. Aivoihini ei ollut vielä muotoutunut lokeroa, johon tämän asian voisi laittaa, joten se leijui toistaiseksi abstraktien älynväläysten ja aivopierujen laatikossa, paikassa, josta ei muutenkaan ota mitään selkoa.

Minä. Olin. Täti.

Ei, se totuus nyt ainakin joutuisi muhimaan pitkään!

’Terveisiä kummitädille’, viestissä luki. ’Windy on 46 cm pitkä ja painaa juuri ja juuri kolmisen kiloa, pikku ipana! Ääntä sen sijaan lähtee kuin palohälyttimestä, joten siinä mielessä on tullut ihan tätiinsä.’

Kaiken tämän muun lisäksi minun oli edelleen erittäin vaikea kuvitella veljeäni ukkomieheksi, saati sitten isäksi. Gosh, paras ystäväni on ollut ihastunut Dewniin ja nyt hänellä on oma perhe!! Enkä usko, että tottuisin tähän ihan heti – varsinkaan, kun en pääsisi virallisesti näkemään uutta vauvaa kuin vasta kesällä, jolloin palaisin Shalian kanssa kotiin.

Selasin lisää Dewnin lähettämiä kuvia – oli ylipäänsä harvinaista, että häneltä tuli digipostia, sillä veljeni on varsinainen teknologiafoobikko. Kaikkea se lapsi muuttikin elämässä…

Velikulta näytti olevan niin onnensa kukkuloilla: hän painoi pientä tytärtään partaista poskeaan vasten ja hymyili kerrassaan sädehtien, onnen kyynel silmäkulmassaan. Koskaan en ollut nähnyt häntä niin… riemullisena ja iloisena. Tulin kuvista hyvälle mielelle ja hymyilin itsekin. Seuraavassa kuvassa Mischa makasi väsyneen näköisenä vauva vielä isohkon vatsansa päällä. Kolmannessa äiti, siis tuore isoäiti (hah! En malta odottaa, että pääsen kiusaamaan äitiä tästä) piteli Windyä sylissään ja virnuili niin leveästi, että naamassa tuskin oli muuta kuin suu.

Windy oli tumma niin kuin äitinsä. Jos hän tulisi Centerien sukuun, hänellekin kasvaisi vahvat, rehevät kulmakarvat, jotka itse tajusin nyppiä hivenen siistimmiksi vasta joskus viisitoistavuotiaana…

Äkkiä innostuin ajattelemaan, miten voisin päästä neuvomaan ja tekemään sukulaistytön kanssa kaikkia kivoja ”tyttöjen juttuja” – kokemusta vauvoista ja pikkunatiaisista sain jo muutama vuosi sitten, kun pikkuveljeni syntyi iltatähtenä, mutta Oliver oli juuri nyt uhmaiässä ja tahtoi tehdä kaiken yksin ilman aikuisten apua. Lukeuduin pikkuveikan silmissä ilmeisesti aikuisten kastiin, joten minunkaan seurani ei kelvannut.

”Moi”, kuului kuin jostain kaukaa ja se katkaisi ajatukseni. Olin niin uppoutunut selaamaan kännykkääni, etten ollut tajunnut, että taukotupaan oli tullut porukkaa: ääneen tervehtinyt oli Nadja, jolle vastasin hieman myöhässä. Sisään tunkeutuneen porukan mukana tuli myös yksi uusi tuttavuus – aasialaisen näköinen rikkonaisiin farkkuihin pukeutunut poika, jonka kasvoilla oli jonkinlainen hengityssuojain. Ensimmäinen mielikuvani oli, että hän oli outo. Poika selitti ylivirittyneesti ja kädet huitoen jotain, hänen äänensä kuului maskin takaa aavistuksen tunkkaisena, mutta hänen vitsinsä sai mukanaan tulleet tytöt nauramaan.

Jaaha, taas näitä pellejä, totesin hiljaa itsekseni. Minulla ei koskaan niin sanotusti synkannut humoristien ja sosiaalisesti vilkkaiden miestoverien kanssa. He lähinnä ärsyttivät jostain syystä.

Laskin katseeni takaisin puhelimeen. En voinut mitään sille, että tunsin hitusen katkerana saaneeni ’sen hiljaisen, syrjäänvetäytyvän ulkomaalaisen’ roolin.

”Mitäs sä teet?” Nadja lysähti sohvalle viereeni, nosti sukkaisen jalkansa syliinsä ja hieroi sitä antaumuksella. ”Varpaat jäässä”, hän naurahti, kun vilkaisin mitä ihmettä hän puuhasi.

”Kunhan katselen–”

”Kuka toi o?” Milja kysyi käveltyään takaani ja vilkaistuaan ohimennen mitä selasin kännykästä. En ollut heti edes tajunnut, että hän oli Milja, sillä blondit hiukset olivat muuttuneet voimakkaan punaisiksi ja vanhasta vaaleanpunaisesta barbityylistä jäljellä ei ollut kuin pinkkiä kynsilakkaa.

”Ööh… veljeni, hän sai juuri lapsen.”

”Mitä, näytä!” Merida innostui. ”Vooooi.” Niinpä jouduin sitten hieman vastentahtoisesti näyttämään kuvia kohteliaan uteliaasti tapittavalle silmäparille jos toisellekin ja vastaanottamaan onnitteluja. Hymyilin vaivaantuneena ja heti, kun sain tilaisuuden, laitoin puhelimen nopeasti pois.

”Ootko vielä tavannu Reneetä?” Nadja kysyi minulta.

”Kuka?”

”Sekin on Amerikasta!” hän ilmoitti kuin uutisen pitäisi saada minut sätkimään innosta.

”Kanada ja Amerikkahan on sama asia”, vinoili Merida ja oli nyökkäävinään totisena.

”Onhan Kanada Pohjois-Amerikkaa”, Nadja vänkäsi.

”Joo, mutta jenkit on jenkkejä.”

”Minulla ei ole mitään tekemistä Trumpin kanssa”, livautin ja onneksi muutama nauroi. Mustatukkainen poika, joka oli nyt ottanut maskia pois kasvoiltaan, heittäytyi sangen rennosti sohvalle (jouduin tekemään tilaa ja nousin lopulta seisomaan) ja alkoi selittää sormi pystyssä: ”Se on katsos vähän sama asia, kuin joku ulkomaalainen sanoisi, että suomalaisethan ovat ruotsalaisia. Samaa kieltä puhutaan molemmissa maissa, yhteistä historiaa ja kunkkuvallan alla, rajanaapurit, ja noin muutenkin samankaltaisia, kun ollaanhan sentään 'pohjoismaita'...”

”Kimipedia”, Milja huokaisi ja huiskaisi pitkiä punaisia hiuksiaan. Poika virnisti.

”Eeeniveis, se uusi poni Shalian naapurissa… se kimo, Chinna. Se on Reneen.”

”Aah”, sanoin ja muistin sitten, että olinkin nähnyt jonkun oranssipäisen pitkän ja hoikan tytön huiskivan jossain kohtaa tallikäytävällä menemään. En vain useinkaan kiinnittänyt naamoihin tai varsinkaan tuntemattomiin kummemmin huomiota.

Puheenaihe siirtyi Chinnan kehumisesta Nadjan Disaan, sitten jonkin mutkan kautta lukiokuvioihin ja penkkareihin. Suomessa lukion kolmoset pukeutuivat ennen lukulomaa hassusti ja ajelivat sitten rekoilla ympäri kaupunkia heitellen karkkeja. Olin ollut itsekin mukana, kun suomalaisen koulun luokkani oli tehnyt abiajelun, vaikka itselleni tämä lukiovuosi oli itse asiassa jo neljäs.

”Mitäs sä nyt aiot, kun muut jää lukulomalle? Ootsäkin lukulomalla? Tai siis, kun sä oot vaihdossa, kirjotatko säkin meidän kirjotukset?”

”En”, sanoin. ”Kirjoitan ihan Kanadan opintosuunnitelman mukaisesti, mutta vasta lähempänä kevättä. Lukea tässä täytyy tosin silti...” En uskonut, että ketään kiinnostaisi kuunnella sen tarkempaa selostusta kouluasioistani.

Seurailin sivusta vielä jonkin aikaa muiden juttuja, mutta sitten introverttiys iski, ja hiippailin tieheni.

”Hei, venaa vielä!” Se vähän erikoinen poika oli noussut sohvalta ja tullut perääni. En kyllä käsittänyt miksi. ”Mä en tainnu esittäytyy vielä kunnolla. Seong-Min. Ja koska et sitä kuitenkaan muista, kuten ei kukaan muukaan, niin ihan Kim vaan.”

”Se-ong-Min”, toistin kankeasti. Poika iski silmää. Hänellä oli vekkulimainen hymy ja katse. ”Charlotte”, tajusin sitten esittäytyä itsekin. ”Tai ihan vain Lotte, koska nimeni on kumminkin liian vaikea muistaa.”

Kim älysi sarkasmin, naurahti ja ojensi sitten kättään. Olin hieman hämilläni näin virallisesta esittäytymisestä, mutta ojensin omaani – jolloin poika heilauttikin kättään ja sormiaan hassusti ja teki niillä lopulta jonkinlaisen reteän eleen, kuin olisi ampunut pistoolilla kattoon.

”Oli hauska tsättäillä”, hän sanoi naksauttaen kieltään, kääntyi sulavasti ympäri kannoillaan ja lompsi takaisin tupaan.

Olin vieläkin hämmentynyt, kun kiirehdin talliin. Niin hämmentynyt, että törmäsin päistikkaa Iidaan.

”Jopas”, Iida sanoi, kun pahoittelin nolona kompurointiani. ”Eihän siinä mitään, kunhan et ihan naamallesi lantakasaan sentään lässähdä. Muuten, Lotte… Minun pitikin jutella kanssasi Shaliasta. Äitisi soitti ja keskustelimme varsa-asiasta, mutta sinulta minun piti kysyä, että miten ajattelit, olen itse lisännyt kantaville tammoille rehun sekaan sellaista kuin...” Seurasin Iidaa rehulaan, jossa pähkäilimme olisiko hyvä idea alkaa kokeilla lisäämään joitain lisäravinteita Shalian ruokintaan. Shalia oli huono heinänkuluttaja, mutta antoi kuitenkin itsestään paljon ja käytti rutkasti energiaa, joten tulimme siihen tulokseen, että voisi olla asiallista nostaa ravinnon tehoa ja sisältöä suurentamatta toistaiseksi annoskokoja. ”H-hetki on kuitenkin jo ihan kohta, maaliskuun aikana, eikö se niin ollut?” Iida sanoi, vaikka minua ei tarvinnut todellakaan siitä muistuttaa.

Luvassa olisi vauvoja.

Lisää vauvoja.

02.02.2018 - Maastossa oli niin kaunista, että se korvasi aamuväsymyksen kyllä ihan täysin. Olin herännyt superaikaisin ehtiäkseni käymään talleilla ennen koulua, ja onneksi olin. Paitsi että Yläkokossa oli rauhallista ja hiljaista eikä ketään missään, talvisessa metsässä oli maagista timanttisen lumen roikkuessa oksistoissa ja taivaan raotellessa hentoa roosansävyä.

Shalia taplasi korvat höröllä ja hyvällä mielellä niin kuin reipas hevoseni yleensäkin. Lumi narskahteli ja olimme molemmat kuin pikku Puffeja hönkäisyjen höyrystyessä ilmaan.

Odotin jo innolla helmikuun koululeiriä DS Valmennustallilla sekä tietysti kevään kohokohtaa - Shalian kolmatta varsaa.

"Shalia astutetaan", äiti oli sanonut silloin, kun olin ollut kotona käymässä veljeni häiden takia. "Mahdollisimman pian, orikin on valittu."

"Mutta Shalia on Suomessa", ihmettelin.

"Ei se haittaa, varsa sitten vain syntyy siellä. Sovin Yläkokon Iidan kanssa kyllä asiasta."

Selvä sitten, eipä minulla siihen ollut paljoa muuta sanottavaa. My horse, but mom's the boss. Ja olihan se nyt tietysti aina ihanaa, kun syntyi uusia varsoja - Shalia oli tähän mennessä osoittanut olevansa kelpo äiti.

Hiljaisessa maastossa usvaisen pellon reunassa meitä odotti kaunis näky: viisi peuraa seisoi tuijottamassa, kunnes pomppivat aukean yli omille teilleen. Niiden menoa oli hauska seurata ja Shalia pörisi, kuin kehräävä kissa.

Mielentilani siinä yksin ratsastellessa oli sees... ja oikeastaan suorastaan onnellinen, eri tavalla kuin olin ehkä koskaan ennen kokenut. Taisin viimein saada kiinni siitä ajatuksesta, jota "joogaopettajani" Moto oli tarkoittanut sisäisellä rauhan ja selkeyden tunteella.

Tai ehkä tämä olikin merkki aikuistumisesta räiskyvien teinivuosien jälkeen?

12.01.2018 - Perjantaina koulun jälkeen ei olisi millään kiinnostanut lähteä tallille, vaikka olin jättänyt välistä jo muutaman päivän sairastelun takia. Viime viikonlopun kilpailutkin olivat menneet ihan penkin alle juuri sen takia, että olin sunnuntaina ratsastanut rataa lievässä kuumeessa. Olin edelleen räkäinen, mutta olisi pakko mennä tsekkaamaan Shalia. Sen lisäksi pakkanen oli vain kiristynyt, pihalla oli pimeää ja illalla takaisin kämpälle ehdittyä odottaisi vino pino läksyjä – vaikka tässä oltiin vaihtovuotta viettämässä, kyseessä oli myös viimeinen lukiovuoteni ja se taas merkitsi ihan pirusti opiskeltavaa. Suomen ja Kanadan opintoni menivät eri tahtia ja jonkin verran reippaasti myös ristiin, joten jouduin tekemään kaksinkertaisen työn lukiessani sekä kotipuolen viimeisen kevätkauden opintoja, että toisella silmällä täällä Suomen opetussuunnitelman mukaista materiaalia. Graah!

Ei auttanut valittaa, vaan suuntasin Yläkokkoon vain nopean asuntovisiitin jälkeen heitettyäni sinne repun ja syötyäni pikaisesti jotain. Laitoin musiikin soimaan kuulokkeista ja istuin bussimatkan täysin melodioihin uppoutuneena, huurteisesta ikkunasta ulos katsellen. Jäätyäni bussista ja kävellessäni loppumatkan kohti talleja, Iida köpötteli heijastinliivissä ja ratsastuspeitteeseen käärityn mustankimon ruunan kanssa lumisella maantiellä vastaan. Ajattelin tervehtiä vain ohimennen, mutta Iidan suu kävi ja käsi pyörähti ilmassa elehtien selittelyä jostakin asiasta, joten jouduin pysähtymään ja irrottamaan napin korvasta voidakseni kommunikoida.

”Jaa mitä?”
”Niin, että kiva nähdä taas... Joko olet tervehtynyt?”
”No, en ihan kokonaan, mutta tuli Shaliaa ikävä.”
Iida hymyili sympaattisesti. ”Et ole tainnut nähdäkään, siellä on uusi poni. Tuli pari päivää sitten.”
”Aijaa?”
”Juu, Balett! Käy moikkaamassa”, Iida huudahti vielä jatkettuaan jo käynnissä matkaansa. Olin kyllä poikennut tallilla jo aiemmin viikosta ja nähnyt uuden russin, mutta Iida ei sitä varmaan muistanut.

Shalia oli Sannin ja Likan kanssa heinäkasan äärellä tarhassa vaaleansinisessä toppaloimessaan. En kuitenkaan mennyt heti sen luo, vaan suuntasin sisälle ja taukotupaan vaihtaakseni ensin tallivaatteisiin.

”Moi”, Milja sanoi laiskasti puhelimensa yli istuessaan sohvalla selaamassa somea.
”Moi”, vastasin ja yskäisin pari kertaa mennessäni kaapille.
”Ootsä kipee?”
”Joo, edelleen vähän.” Kaivelin kaapista tallikengät ja kypärän. Pohdin hetken, mutta laitoinkin kypärän takaisin hyllylle. En taidakaan tänään käydä selässä...
”Ootsä nähnyt jo sen Nadjan uuden hevosen? Tai ei se vielä virallisesti sen oo, koeajalla vasta, mutta kuitenkin”, blondi kysyi sohvannurkasta.
”Näin vilaukselta tallissa. Aika iso.”
”Joo, Nadja on ihan seittemännessä taivaassa.” Milja virnisti. Tallituvan ovi paukahti yhtäkkiä auki ja Lucas pelmahti räväkästi sisään. Hänen katseensa kiersi nopeasti melko tyhjän huoneen, viipyillen jonkin aikaa Miljassa, joka mulkaisi poikaa pinkin puhelimensa yli, ja pysähtyen sitten myös hetkeksi minuun – tosin vain lyhyeksi, ja erittäin selvästi epäkiinnostuneeksi hetkiseksi. ”Sillä lailla rytinällä sisään, on siinä ovikin.”

”Ovestahan mä tulin”, Lucas vastasi kohottaen toista kulmaansa.
Milja pyöritti silmiään. ”Se oli kuvainnollista.”
”Ootko nähny Meridaa?” Lucas kysyi ivailusta välittämättä. Hänen sivusilmäyksensä kävi taas minun suunnallani, mutta teeskentelin keskittyväni tunkemaan villasukkaa kenkään heistä välittämättä. Silti kasvoja jostain syystä kuumotti inhottavasti. ”Ehkä oon, ehkä en, ja ehkä en kerro sulle”, Milja tuumasi ovelasti hymyillen ja kohotti kännykkää. ”Sulla on tukka hienosti, saako ottaa kuvan?”

Noiden kahden sanaillessa, nostin vapaana roikkuneen napin korvalle ja vajosin taas omaan musiikin säestämään maailmaani. Poistuin tallituvasta, nappasin narut matkaan ja kävin hakemassa Shaliaa tarhoilta. Tamma tuli kiltisti ja oli oikein sievästi, kun hoidin sen vähän puolihuolimattomasti karsinassa (kuumeinen olo alkoi siinä vaiheessa taas nousta, ei ihme, että päätä kuumotti) ja vein sitten maneesille liinan kera. Ajattelin juoksuttaa Shalialta ylimääräisiä energioita, kun en jaksanut ratsastaa, mutta tamman säyseää menoa katsellessa näytti siltä, että ei se kovin levottomalla päällä kyllä liikuntatauosta huolimatta ollut. No, olipahan saanut rentoutua kisojen jälkeen.



Tämän päivän jälkeen rentoutus kelpaisi kyllä tähänkin osoitteeseen. Ehkä sitä voisi illalla lukea koulukirjoja vaikka vaahtokylvyssä…

27.12.2017 [KUVA] - Rallittelua. Shalia tarhakavereineen Sannin ja Likan kanssa. Kuvan otti Iida.

28.11.2017 [KUVA] - Talvifiilistelyä. Shalia oli kerrankin taas kultamussukka ja tiistain tuntikin meni buenosti.

27.11.2017 - Hiljaiset lumihiutaleet leijailivat katulampun valokeilassa kuin estradilla, näyttämön ainoan parrasvalon loisteessa, ympärillään läpitunkematon pimeys kuin verho, joka kätki muun maailman. Se oli kuin balettia, tanssia Vivaldin viehkein sävelin, Chopinin lauhkein nuotein—

”…attention all you rule-breakers, you misfits and troublemakers…”

Nostin kuulokkeet korvilta ja siirsin katseen mustasta ikkunasta, josta olin tuijotellut jo pitkään ulos rauhalliseen lumisateeseen. Puhelin oli alkanut vilkkua ja soida katkaisten seesteisen yksinolon hetkeni. Laitoin Mozartin pauselle ja nostin kännykkää.

”Hi there, sis”, Dewnin pehmeä ääni tervehti maapallon toiselta puolelta. Sitten hän vaihtoi suomeen. ”Miten menee?”

”Hyvin”, vastasin ja kerrankin myös tarkoitin sitä. Jopa koulussa oli tänään ollut okei päivä. En siellä pahemmin ollut törmännyt samanhenkisiin, joten keskityin vain opiskeluun, mutta tallilla Shalia oli pitkästä aikaa hypännyt superkivasti ja olin jutellut vähän enemmän muutaman tallilaisen, ainakin Miljan (jota kuvittelin ensin aika pissikseksi, mutta jonka kanssa ennakkoluuloistani huolimatta klikkasi hyvin: meillä on paljon yhteistä, kuten sama syntymävuosi—jee vuosituhannen lapset!—ja suomalainen äiti, mutta toisenmaalainen isä) sekä Nadjan kanssa.

”Ajattelin soitella ja kysyä… joko olet miettinyt sitä musavalikoimaa?”

Vilkaisin läppärillä olevaa soittolistaa. Olin kuunnellut koko illan pelkkää klassista. Dewn oli pyytänyt minua hoitamaan häihinsä musiikkitarjonnan, toisin sanoen luovutti minulle vastuun valita mikä soisi niin häämarssina, taustamusiikkina kuin villeissä jälkibileissäkin. Häävalssin hän oli tosin lyönyt jo etukäteen lukkoon: Emrysin Cloud – isoveljeni suosikki.

”Joo, jotain listaa.” Vetäisin muistivihkosen eteeni. ”Käykö alttarikävelyyn Beethoven?”

”Ei”, sanoi Dewn heti. ”Unohdin mainita, ei Beethovenia. Mischa ei oikein… diggaa.”

”Ok.” Vetäisin viivan Ludwigin yli.

”Eikä se sitä paitsi ole mikään ’alttarikävely’. Ne on talvihäät pihalla. Ei alttaria.”

”Tiedän. No, laitan viestillä nämä mitä olen ajatellut.”

”Hieno homma. Luotan kyllä valintoihisi”, Dewn ilmoitti maireasti. ”Me luotamme valintoihisi. Milloin muuten olet tulossa?”

”Sillä jouluviikolla, mutten aatoksi. Täällä on yksi maastoratsastusreissu, johon lupasin osallistua Shalian kanssa.”

Dewn nauroi. ”Taas huomaa, että ollaan hevosperheestä. Kopukat menee ihmisten edelle.”

”Eeei se nyt ihan niin mennyt. En saanut aiempaa lentoa muutenkaan”, puolustauduin, mutta Dewn vain naureskeli. Sydäntäni sykähdytti ajatus siitä, että enää kuukausi, ja pääsisin kotiin. Edes käymään.

”Ei, ei mitään hätää. Tai siis, ellet itse panikoi sitä, että jää harjoittelut vähän vähiin. Ehkä juuri ja juuri ehdit kenraaliin”, hän vitsaili.

Ääh, ajattelin. Olin myös lupautunut Mischan morsiusneidoksi yhdessä tämän sisaren kanssa. 'Miten suloista, meiltä molemmilta pikkusiskot morsiusneitoina!' Enkä ollut yhtään innoissani.

Dewn puhalsi luuriin. ”No, ei tässä kai mitään muuta. Kunhan varmistelin, missä mennään.”

”Joko jännittää?” kysyin ovelasti samalla, kun piirsin kukkasta vihon reunaan. Kuulin Dewnin tuhahduksen tapaisen, mutta sitä oli vaikea tulkita näkemättä ilmettä.

”Hyvää päivänjatkoa, systeri.”

”Päivän? Nyt on ilta, melkein yö.”

”No, hyvää yötä sitten. Kauniita unia, oman kullan kuvia—ai hups, eihän sinulla sellaista olekaan.”

”Heko heko.” Hymyilin. Olo oli kodikas, kun sai kuunnella Dewnin lämminhenkistä naljailua ja naurua. Tietysti paljon mieluummin olisin ollut kotona. ”Silitä Lucasia puolestani!” huudahdin vielä ennen kuin yhteys ehtisi katketa.

”Sure”, tuli vakuutus, ja sitten puhelu loppui. Laskin sen korvaltani, mutta sen sijaan, että mielessäni olisi ollut ihana mielikuva pehmeästä pitkäkarvaisesta kissastani, sen tuli pilaamaan vääristynyt kasvokuva tummapiirteisestä pojasta, joka iski kiusaavasti silmää. Murahdin ääneen.

Sinä yönä näin oikeaa sekamelskaunta. Joulupukki oli vienyt Shalian, koska tarvitsi sitä vetämään rekeään yhden poronsa sairastuttua. Valitin Yläkokon tallilla Iidalle, kuinka he olivat saattaneet antaa sen tapahtua, ja samaan aikaan joku heitteli riisiä pitkin tallikäytävää – liukastuin riisiin ja kaaduin ja kuulin kuinka joku nauroi – poika varjoissa nauroi ja heitteli lisää riisiä, ja sitten kuulin Miljan äänen: ”Ne sanoo, että häämarssi pitää laittaa nyt soimaan!” Ja kaikkialla raikui Beethoven ja minua talutettiin väkisin takaperin satulahuoneeseen, missä tuleva sulhaseni odotti – mutta ennen kuin ehdin edes kunnolla nähdä kuka tämä oli, heräsin jo uuteen aamuun muistamatta unesta yhtään mitään.

16.11.2017 - Kiitos Suomen rauhasta ja hiljaisuudesta. Kiitos puhtaasta ilmasta. Kiitos, että maa on sentään roudassa, vaikkei lunta vielä juuri ole, joten me ei tultu keskelle pahinta kurakautta. Ja kiitos siitä, että osaan tätä kieltä, koska täällä olisi paljon enemmän perseestä olla, jos en tajuaisi mistään mitään.

Kotona Kanadassa meillä on eräs epätavallinen musta mies, omanlaisensa hippi kai tavallaan, joka on opettanut minua jo pitkään suhtautumaan elämään positiivisemmin. Auttanut pääsemään yli pessimismitaipumuksestani. Yksi hänen harjoituksistaan on kiitollisuusharjoitus; tehtävä listata asioita, joista on kiitollinen ja iloinen.

Luettelo jäi vähän lyhyeksi, mutta keksinpähän sentään jotain. Lättäsin päiväkirjan kiinni ja aloin valmistautua tallille. Kiitos, että Shalia sai täältä tallipaikan läheltä vaihtokouluani.

Mikään ei sinänsä ollut muuttunut. Olin edelleen sitä mieltä, että olisin mieluummin takaisin kotitilalla, mutta toisaalta yritin – ihan oikeasti yritin – säilyttää myönteisen asenteen ja vain jatkaa päivä kerrallaan, kuten äiti oli lohdutellut.

En ollut kunnolla päässyt juttelemaan vielä kenenkään yläkokkolaisen kanssa talliomistajaa ja tämän miestä lukuunottamatta (jonka nimi muuten on Reifr, kävi ilmi, mutta päätin silti kutsua häntä Rafaeliksi). Vaihdoin muutaman sanan silloin tällöin satunnaisen henkilön kanssa, kun sellainen tilanne vastaan tuli. Viimeksi jonkun pinkkitukkaisen tytön, joka kyllä vaikutti ihan mukavalta ja oli sanonut ohimennen jotain kohteliasta Shaliasta.

Itse tosin en keksinyt mitään kivaa Shalia-saatanasta, joka jälleen kerran laukkasi häntä korkealla karkuun, kun lähestyin sitä naru kädessä tarhassa. Nyt oli pirun vaikeaa pysyä positiivisena.

”Fine”, ärähdin. Käännyin ja kävelin valkoisen tamman luo, joka oli ottamassa iltapäivätorkkuja toinen takajalka kevyesti levossa. Sanni raotti silmiään ja käänsi korvaansa minua kohti. ”Minä vien tämän sitten ja sinä saat jäädä vetämään pierurallia!” huusin Shalialle, joka pärski aidan vierustalla. Pilkullinen poni nosti päänsä heinäkasasta ja katseli sen touhuja kiinnostuneena. Rapsuttelin Sannia, mutta kohta se kyllästyi, kun en vienytkään sitä mihinkään ja kääntyi poispäin. Silittelin myös Likkaa tovin välittämättä Shaliasta, ja niinhän siinä kävi, että se hivuttautui pikkuhiljaa lähemmäs. Tunsin lämpimän henkäyksen niskassa ja käännyin erittäin hitaasti pukemaan riimun sen päähän. ”Olisi tosi kiva, jos joka kerta ei tarvitsisi käyttää näin paljon aikaa vain tähän”, mutisin sille. Shalian silmät olivat kirkkaat ja se näytti viattomuuden perikuvalta. Mokoma petkuttaja.

Yksärisiivessä ei ollut ketään. Harjailin Shaliaa karsinassa napit korvilla, joten toivon mukaan kukaan ohi mennyt ei tervehtinyt tai kysynyt jotain, sillä olin täydellisesti muissa maailmoissa. Oopperarokki täytti korvat ja kohta aivotkin, ja olin hätkähtää satulahuoneeseen mennessä, että siellähän oli ihmisiä. Tuntiratsastajia parveili pälättämässä ja noukkimassa satuloita telineiltä. Muutama vilkaisi minuun päin, mutta pidin katseen maassa ja kävin Shalian kaapilla mahdollisimman olemattomasti. Noukin satulan ja suitset nopeasti kainaloon ja livahdin takaisin karsinalle.

Viime tiistain tunnilla Shalia ei ollut ollut kovin yhteistyökykyinen, mutta ajattelin tänään mennä vain metsään vähän kävelemään. Se voisi olla joko erittäin hyvä ajatus ja rauhoittaa tammaa, tai sitten olla erittäin huono idea ja saada sen sätkyilemään ja säikkymään joka pikkulintua entistä enemmän. Otan sen riskin, ajattelin, kun talutin Shalian täysissä varusteissa tallipihalle ja ponnistin satulaan.

”Moi.”

Nostin katseen jalustinhihnasta. Tummapiirteinen ja kiharatukkainen poika käveli ohi koira kannoillaan ja hymyili epävarmasti.

”Moi”, vastasin hiukan myöhässä, enkä ehtinyt hymyillä takaisin, sillä poika oli jo luonut katseen muualle ja tilanne meni ohi ennen kuin olin ehtinyt siihen mukaan. En muistanut pojan nimeä, mutta ainakaan se ei ollut se sama ärsyttävä Lucas.

Urgh. Aina, kun ajattelin tuota Lucasia, sisäelimet alkoivat kiehua. Miten tänään olikin niin kamalan vaikeaa pysyä myönteisellä tuulella!

Kannustin Shaliaa turhan reippaasti käyntiin ja se ikään kuin pompahti liikkeelle. Yritin muistaa hengittää syvään ja hitaasti. Otin itselleni tavoitteen, että tämän lenkin aikana tyhjäisin mieleni ja siihen mennessä, että tulisin takaisin tallille, olisin keksinyt kymmenen uutta syytä olla kiitollinen.

13.11.2017 [KUVA] - Shalia on ruvennut hankalaksi tarhasta haettaessa. Sen uusi "hurmaava" tyyli on antaa hakijan tulla mahdollisimman lähelle ja viime hetkellä ennen kuin käsi ehtii riimun ja narun kanssa liian liki, pyöräyttää piruetin ja ravaa tai laukkaa kevyesti karkuun. Aaagh!

12.11.2017 - ”How has it been?”
”Mmmh…”
”Hmh?”
”I—” Puristin kännykkää, ”—don’t like it here.”

Se oli hyvin neutraalisti ilmaistu. Mutta ehkä Gillian näki totuuden ilmeestäni, sillä punapään katse puhelimen näytöllä oli vähän liiankin sympaattinen. Rehellisesti sanottuna, olisin ollut valmis lähtemään kotiin heti huomisen lennolla.

Hetken oli hiljaista, ikään kuin odottaen jatkoa, mutta sitten Gillianin pehmeä ääni sanoi yrittäen kuulostaa lohdulliselta: ”But… you’ve been there for just a week, Lotte.”

Viikon, joka tuntui vuodelta. Makasin selällään sängyllä, jonka olin viimeisten öiden jälkeen todennut patjastaan jotenkin muhkuraiseksi ja sen takia sain niska- ja päänsäryn miltei joka aamu, ja tuijotin kännykän yli tuota tylsää valkoista kattoa, joka oli alkanut jo etoa. Tutut kasvot ja ääni merten takaa oli nostanut kosteuden silmiin, mutta purin itsepäisesti huulta ja toivoin, ettei Gillian huomaisi videopuhelun aikana herkkää olotilaani.

”Shaliasta on tullut täällä ihan perse”, purskautin äkkiä suustani. ”Putosin jo kerran satulasta ja tietysti juuri silloin, kun jotain tyhmiä tallityttöjä oli katsomassa ja nauramassa.”

”Nauroivatko he tosiaan?”

”Ihan takuulla”, sanoin marttyyrisesti, vaikka en ollutkaan varma, sillä olin hävennyt Shalian pukkisarjaa niin pahasti, että välttelin putoamisen jälkeen katsomasta yhtään kehenkään päin. En edes tallilla ollut puhunut kenellekään, paitsi henkilökunnalle. Shalia ei yleensä ikinä pukitellut! Vielä epätavallisempaa oli, etten ollut saanut sitä takaisin aisoihin. Näin pahasti meillä ei ollut hevoseni kanssa mennyt sukset ristiin koskaan. ”Ja se on jopa luiminut minulle monta kertaa. En tajua, mikä sitä rassaa.”

”Silläkin on varmaan koti-ikävä.”

Räpyttelin silmiä.

En ollut halunnut myöntää edes itselleni sitä, että koti-ikävä kalvoi joka yö. Jotenkin olin pettynyt itseeni. Vaihtovuodesta piti tulla huippu, jännittävä seikkailu, johon heittäydyin rohkeasti ja innolla. Kaiken piti mennä hienosti, Suomen piti olla mahtava (ainakin äidin juttujen perusteella), mutta juuri nyt kaduin tätä päätöstä enemmän kuin mitään.

Oli täysin mahdotonta, että muka vielä viime viikolla olin ollut Kanadassa suomatta ihastelevaa katsetta vuoristomaisemalle tai rapsuttamatta Zeniä oikein pitkään leuan alta tai ilahtumatta Executorin kiekaisusta aamutuimaan tai tuntematta syvää onnea siitä, että mummi hyräili keittiössä paistaessaan pannukakkuja vaahterasiirapin kera. Miten olin saattanut elää elämääni kotitilalla arvostamatta tarpeeksi kaikkea sitä, mitä siellä oli!!

Miten ikinä selviäisin täällä sysipajulan Suomessa kahdeksan kuukautta…

”Anna sille aikaa totutella uuteen paikkaan ja muihin… kyllä se siitä vielä kääntyy paremmaksi, varmasti.” Gillianin lohdunsanat eivät olleet tarkoitetut pelkästään Shalialle.

”Täällä oli tänään isänpäiväkin…”, mutisin ja suutuin itselleni siitä, että ääni narahti. Tiesin Gillianin herkkävaistoiseksi ja niinpä niin, huokaisuani seurannut äänetön sävy Gillianin sanomattomissa sanoissa oli entistä myötätuntoisempi ja lempeämpi, mikä vain pahensi oloani. Välttelin katsomasta häntä ja sen sijaan luistelin silmillä pitkin seinänrajaa. ”Meninpä siis kutsumaan yhtä miestä isäksi.”

Gillianin kulmat nousivat kysyvästi. Muisto eiliseltä nolotti vieläkin.

”No, kun täällä on yksi mies… Rafael, Ragnar… joku sellainen… ja se näyttää vähän isältä, niin yhdessä vaiheessa, kun pyysin siltä apua, sanoin vahingossa ’hei iskä…’”

Vino hymy. ”That’s cute.”

”No, Gills, it’s not. It was embarrassing!”

Gillian nauroi.

Kerroin myös ensimmäisistä päivistä suomalaisessa lukiossa. Siitä, kuinka suomalaiset olivat tunnilla tosi hiljaa ja oikeita hikipinkoja, mutta välituntisin sitten polttivat tupakkaa ja sähköröökiä ja viikonloput kännäsivät. Kanadassa ei ollut sellaista. Siellä opettajille puhuttiin asiallisemmin eikä niin tuttavallisesti mitä täällä, eivätkä kuin erityisen huonomaineiset tehneet jotain tyhmää koulun nurkilla. Täällä se tuntui olevan enemmän sääntö, kuin poikkeus ihan tavalliseltakin vaikuttavien keskuudessa. Tai ehkä olin päätynyt junttikouluun. Vastaanotto ei ollut varsinaisesti ollut mikään maailman lämpimin. Suomalaiset olivat jäykkiä ja tylyjä. Olin tosin saanut kutsun tulla juhlimaan perjantaita jonkun jengin mukaan, ja olin lähtenyt, koska en halunnut jäädä heti alusta alkaen porukasta ulkopuolelle. Olin kuvitellut, että menisimme jonkun luon ja pelaisimme lautapelejä tai menisimme jonnekin tekemään jotain, kuten keilaamaan tai mitä ikinä suomalaiset sitten harrastivatkaan viikonloppuna. Mutta meno olikin ollut jotain ihan muuta... siis sellaista, että olin poistunut jo alkuillasta.

Gillian oli aika järkyttynyt kuulemastaan. ”So Finns really are a bit… madcap.”

”More like stupid crazy. Ja tiedätkö, kaikki käyttää tabletteja ja läppäreitä koulussa opiskeluun.”

”Ihanko totta?”

Gillianin taustalla aurinko paistoi ja serkun hengitys nousi huuruna talviseen ilmaan. Täällä kämppäni ikkunan toisella puolella oli jälleen säkkipimeää, oli myöhä ilta. Suomessa päivän, siis valoisan ajan, kesto oli noin kymmenen minuuttia. Ihan oikeasti.

Se olikin seuraava valituksen aiheeni. Gillian käänteli päätään katsoen ympärilleen Kanadan päässä ja käänsi sitten kännykän kameraa niin, että saatoin nähdä ratsastuskentälle ja sen takana mäellä olevalle tuulimyllylle.

”Yes, today it’s really beautiful, but cold. Can you see what Dewn did to the mill? They started to decorate it for the wedding. And oh, look how pretty the new horse, Dragon, is!”

Kentällä vaaleanruunikko hevonen näytti olevan parhaillaan Kittyn läpiratsastuksessa. Gillianin punaposkiset kasvot ilmestyivät taas näyttöön. Hänellä oli yhtäkkiä mielenkiintoinen ilme. ”You know, Crid, he’s been asking about you…”

Pää löi tyhjää. ”Who?”

”Crid… Dragonin hoitaja”, Gillian jatkoi englanniksi ja katsoi minua jostain syystä läpitunkevasti, ”se poika, joka—”

”Jaa se rillipää, jolla on oranssi tukka?”

Gillian nipisti huuliaan. ”Niin.” Sitten hän taas hymyili. ”He seems to be very interested about you.”

”How interesting”, tokaisin sarkastisesti.

”Ketään kiinnostavaa siellä päin?”

”Nope”, sanoin. Mielikuva pojasta, jolla oli siistit tummanruskeat hiukset ja itseriittoisen tietäväinen katse, häälyi mieleeni. Lucas. Olisin äkkiä halunnut ravistella kiukkuisena päätä. Miksi… oi, miksi?!

Gillian uskoi vastaukseni ja alkoi sitten kertoa mitä kotona oli ehtinyt tapahtua viikon aikana. Hän vei minua digikierrokselle, mutta vaikka oli ihana nähdä tutut kulmat ja karsinat ja jopa lankkuaidat, joista aina joskus valitin, koska ne olivat rumat, en kyennyt kunnolla eläytymään. Se kaikki tuntui niin kaukaiselta, täysin toiselta maailmalta. Koin olevani loukussa täällä.

Ajatukseni harhailivat päivään Yläkokossa, jolloin talliporukka oli järjestänyt meille tervetuliaiskekkerit tallituvassa. Olin sekä kammonnut sitä, että ollut ihan otettu. Tietysti jouduin esittäytymään niin lopulle henkilökuntaa, kuin vähän muillekin tyypeille, joista en edelleenkään pysty yhdistämään nimeä ja naamaa toisiinsa.

Joukossa oli ollut poika, joka oli hyvin nopeasti tullut koputtamaan olalle ja tokaissut leveästi virnuillen: ”Whazap, girl!” Poika oli nojautunut salaliittolaismaisesti lähemmäs (minä nojauduin kauemmas). Hän puhui englantia hieman erilaisella korostuksella, kuin muutama muu joka oli minulle yrittänyt sanella, ennen kuin olin itse vaihtanut suomeen. ”So, they say you’re from Canada. Tell me now… did you ride here on a polar bear?” Tuijotin tätä hämmentyneesti ja epäkohteliaasti, jolloin poika oli nauranut, iskenyt silmää ja kävellyt tiehensä toisten tyttöjen seuraan. Se oli ilmeisesti hänen käsityksensä ensivaikutelman luomisesta.

Inhosin juuri tuollaisia pellejä.

Kaikista, kaikista, pahinta oli, että pojan nimi oli Lucas. Lucas!!!

Tämä ei oikeasti voinut olla todellista.

Hyvästelin Gillianin yli tunnin kestäneen puhelun päätteeksi, mutten laskenut kännykkää. Hain isän soittoluettelosta ja painoin soita. Ehkä oli korkea aika alkaa arvostamaan sitä, mikä elämässäni oli hyvin.

07.11.2017 - En nähnyt sinä yönä unia. Aivot olivat offline-tilassa. Kello oli reippaasti iltapäivän puolella, kun viimein palasin takaisin tähän maailmaan. Tuijotin kauan selinmakuulta valkoista, tylsistä tylsintä betonikattoa, ja pientä pyöreän lättänää valaisinta sen keskellä. Näky oli outo. Sänky tuntui oudolta. Käänsin päätä sivulle ja näin viime iltana sekaisin lattialle jätetyt matkalaukut ja reput. En ollut Yläkokosta palattuani tehnyt muuta kuin kaivanut hammasharjan ja yöpaidan esiin ja kaatunut vuoteeseen. Mikä sotku. Hallittu sekamelska oli ok tallilla, mutta omassa huoneessani en sitä sietänyt. Pitäisi tyhjätä kassit ja laittaa kaikki paikoilleen…

Kohottauduin hitaasti kyynärpäiden varaan ja siitä istumaan. Hieroin molemmin käsin silmiä ja haroin otsatukkaa aisoihin. Lihaksia kolotti vieraassa sängyssä makaaminen, kuten myös eiliset pitkät unet autonpenkillä.

Heilautin peiton syrjään ja tartuin kännykkään. Koska puhelin oli illalla ollut sammuneena, en ollut laittanut herätystä. Ja koska olin ollut liian väsynyt, en ollut jaksanut pistää sitä latautumaan. Nyt ensimmäiseksi tein sen (etsittyäni ensin hiljaa kiroillen laturia noin vartin), ja sen jälkeen menin kylpyhuoneeseen. Kävin vain pikasuihkussa, en ruvennut pesemään hiuksia, sillä menisin joka tapauksessa tallille. Kouluaamut uudessa suomalaisessa lukiossa alkaisivat vasta torstaina, joten ehtisin hyvin nämä ensimmäiset päivät totutella ympäristöön.

”Hei, sitä ollaan Suomessa!” sanoin peilille vessakaapin ovessa, kun harjasin hampaita. Tulin huomautuksesta hyvälle tuulelle ja kun palasin makuuhuoneeseen etsimään sopivia vaatteita, tarkistin samalla kännykästä tulleet viestit. Äidiltä.

’Miten sujuu? Onko kaikki hyvin? Entä Shalia? Isältä terveisiä, hän on repiä hiuksiaan huolesta puolestasi, mutta minä sanoin, että kyllä sinä pärjäät vaikka Marsissa. Toivottavasti tykkäät toisesta kotimaastasi!’

Näpyttelin jotain vastaukseksi ja vedin vaatteet ylle. Olin kuolla nälkään, mutta jääkaappi loisti tyhjyydellään, joten nakkasin pieneen laukkuun lompakon, puhelimen ja avaimet. Onneksi olin vaihtanut osan dollareista euroiksi jo lentokentällä.

Äiti soitti, kun tein lähtöä ulos. Halusi kuulemma vain kuulla ääneni, kun tekstiviesti ei riittänyt. Inasen pieni kotikaipuu välkähti sydämessä, kun lampsin kurjan näköiseltä kerrostalon pihalta. Ensivaikutelma Suomesta oli ollut musta ja pimeä, mutta en tiennyt oliko se parempi kuin näkymä päivänvalossa: rumaa, suoraan sanottuna.

Olin saanut Rafaelilta (tai mikä sen tanskaa puhuneen miehen nimi sitten olikaan) jonkinlaiset ohjeet bussiyhteyksistä keskustan ja Yläkokon välillä, mutta haahuilin silti kaupungilla epämääräisesti kaupasta päästyäni. Ostin nopsaan vain jotain, mitä voisin syödä aamupalana lennosta, ja kävisin kunnolla ruokaostoksilla tallin jälkeen. Pakottava tarve nähdä Shalia voitti muut tarpeet!

Olin varma, että valitsin ensin väärän linja-auton, kun se teki u-käännöksen keskellä ei-mitään.
”Jos tulet vielä takaisin päin, sinun täytyy ostaa uusi lippu”, kuljettaja sanoi. Olin ainoa matkustaja.
”Häh”, sanoin.
”Tämä linja lähtee nyt takaisin keskustaan.”
”Eikö tämä menekään Yläkokon ratsastuskoululle?”
Kuljettaja katsoi minua taustapeilistä.
”Tästä pitää kävellä. Auto ei aja tämän pidemmälle.”
Aha. Nousin vähän nolona penkistä, kiitin ja loikkasin ulos. Bussin ovet kolahtivat takanani kiinni ja auto kaasutti matkoihinsa takaisin isolle tielle jättäen minut hiekkatien alkuun, synkän metsän ja peltojen reunaan. Rafael oli tainnut unohtaa mainita tästä pienestä matkaseikasta.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä kuinka pitkään tietä pitäisi kävellä, mutta taapersin vain eteenpäin. Kavionkuvat pientareella antoivat toivoa ja (kohtuuttoman) pitkän löntystelyn jälkeen näin vihdoin hevostarhoja ja punaisia rakennuksia. Vihdoin!

Suuntasin suoraan talliin, samasta ovesta, josta tiesin yksäripuolelle pääsevän, mutta Shalian karsinan ovi oli auki ja hevonen poissa. Tuskin ehdin ihmetellä kieltämättä pettyneenä asiaa, kun ulkoa kuului rohinaa ja vaalea tyttö tuli sisään taluttaen aivan sairaan ihanaa pilkullista tammaa perässään pieni ja reipas ruskeantäplikäs varsa. Ohikiitäväksi hetkeksi katseemme kohtasivat, mutta kumpikaan ei ikään kuin kyennyt tervehtimään, ja tyttö käännytti hevoset sisään heti ensimmäiseen karsinaan Shalian paikan viereen.

”Moi. Vitsin hieno hevonen”, sanoin, kun tyttö kietaisi tamman karsinassa kiinni. Hän pälyili minua ja vastasi sitten hiljaa: ”Moi.”

”Saako sitä silittää?” kysyin tarkoittaen varsaa, joka napitti minua suurilla pitkäripsisillä silmillä kuin vasikanpoikanen. Tyttö ei vastannut, muttei kieltänytkään, ja ojensin rauhallisesti kämmensyrjää varsalle. Se nuuhkaisi sitä ja käänteli karvaisia korviaan. Emätamma tuli heti tyrkylle, kuin varmistaakseen, että olin turvallinen ja puhalsi pitkään kuumanlämmintä ilmaa sieraimistaan sormille. ”Me tultiin eilen, siis minä ja Shalia”, kerroin. ”Niin joo, olen Lotte.”

Tyttö katseli minua vaivihkaa uteliaasti. ”Lydia”, hän lopulta sanoi. ”Sullakin on tosi nätti tamma.”

Hymyilin. Olinpahan nyt ainakin tutustunut karsinanaapuriin. Jätin Lydian hoitamaan hevosiaan ja suuntasin itse pihalle. Jos Shalia ei kerran ollut sisällä, sen oli pakko olla jo jonkun viemänä pihalla. Olin ajatellut aloittaa sen kanssa vaikka vapaalla maneesissa ennen tarhaamista, mutta toisaalta olin vetänyt sikeitä niin pitkään, että ei olisi ollut reilua antaa Shalian seistä möllöttää minua odottamassa karsinassa koko päivää. Kiersin tallin ympäri ja tunnistin isommassa takatarhassa tuttuakin tutumman näyn: vaaleansiniseen loimeen kääräistyn ilmestyksen. Mieliala kohosi entisestään ja hymyilin vähän lisää.

Pari likkaa, molemmat blondeja, oli tarha-aidalla, joten hidastin vauhtia ja jättäydyin vähän sivumpaan ilman, että minua huomattiin.

”Kato Sannia, se ei yhtään tykkää siittä.”
”Joo, mut Likka on ihan helvetin tyhmä, miks se menee väkisin takapuoleen kiinni, kun näkee, että jalka heilahtaa?”
”Haluu varmaan mustan silmän, tiekkö, vielä yhden läikän lisää.”
”Pitääkse pitää tollasessa paksussa paketissa, kun se on niin hieno arabi… Suomen talvi taitaa tulla ikävänä yllätyksenä.”
”Mut sehän on Kanadasta, onhan sielläkin kylmä.” ”Ai joo…”

Tytöt lähtivät tarhalta ja poistuivat toista kautta. Odotin vähän aikaa ennen kuin puikahdin aidan ali. Maa oli roudassa, kovaa kuin kivi. Shalia seisoi ylhäisesti yksinään ja aina, kun uteliaan oloinen täpläponi yritti tulla liian lähelle, se huiskaisi häntää ja heitti päätään.

”Moi, miten menee? Sori, kun olen näin myöhässä…” Rapsutin Shalian otsaa, mutta se käänsi pään pois. Jaaha, neiti taisi vähän vihoitella. Kokeilin kädellä sen jalat, mutta kaikki vaikutti olevan hyvin. Yhtäkkiä Shalia spurttasi äkkiarvaamatta ja tulin tönäistyksi. Se laukkasi häntä ylhäällä liehuen toiseen päähän tarhaa ja hörisi äänekkäästi mennessään. Tarhakaverit sätkähtivät myös, mutta eivät tarttuneet uuden tulokkaan yllykkeeseen. Meikä taas oli nelinkontin maassa.

Nousin seisomaan ja vilkaisin olan yli, ettei kukaan vain ollut nähnyt. Se ei ollut koskaan ennen käyttäytynyt näin. Mieliala laski aika reilusti, kun katselin kurjana tamman levotonta tanssia. Se ei päästänyt lähelleen.

Alku ei sittenkään tulisi olemaan liian ruusuinen…

06.11.2017 - Olin niin poikki, että näin pelkkää mustaa silmät aukikin. Olin nukkunut koko automatkan lentokentältä lähtien. Aikaero oli sekoittanut pääni pahemman kerran ja Suomeen saapuessa täällä näytti ulkona vellovan pimeyden perusteella olevan keskiyö. Olo oli niin pöllähtänyt ja epätodellinen, etten osannut edes jännittää tulevaa vaihtovuotta ja Shalian uutta tallia, jonne olimme parhaillaan matkalla.

Kohottauduin istumaan suorempaan. Jalat olivat puuduksissa. ”Mitä kello on?”

Rattia pitelevä mies vilkaisi minuun ja hymyili huomatessaan, että olin taas tajuissani. ”Melkein kahdeksan. Ei tästä enää ole kuin pieni ajomatka Yläkokkoon.”

Siitä kulmasta, hämärässä autossa ajovalojen luodessa valjua valoaan, hän näytti ihan isältä. Lohdullista tavallaan. Olin jo unohtanut miehen nimen, joku Rafael se kai oli. En kehdannut kysyä. Mutta hassu yhteensattuma. Isä nimi kun oli Raicy.

Käännyin penkillä ja katsoin taakse, muka tiiratakseni kuljetuskoppia.

”Se on ollut nyt tosi hiljaa”, mies sanoi ystävällisesti huomatessaan katseeni, joka kävi seuraavana sivupeilissä. "Varmaan väsähti viimein.”

Nyökkäsin. Ja haukottelin. Toivottavasti Shalialla oli kaikki hyvin. Lennon jälkeen tamma oli ollut tosi kireä ja hätäkakannut monta kertaa, meillä oli ollut vaikeuksia saada sitä levon jälkeen uudelleen kyytiin – Shalia oli ollut sitä mieltä, että se ei matkusta enää koskaan. ”Onko se tottunut reissaaja?”

Kohautin olkaa. ”Ollaan me joitain matkoja tehty, toissa kesänä lennettiin Englantiin, mutta ei se siitä tykkää yhtään.”

”Saako udella miten sinä tänne Kuhmosin sysimetsiin eksyit?” kysyi mies kohteliaasti. Auto kääntyi soratielle. Pientareilla oli muutamia matalia lumikasoja. Kauempana välkkyivät pienen kylän valot.

Mietin mitä vastaisin. Kai kaikki oli alkanut isoveljen reppureissuista, sen äkillisestä tajuamisesta, että maailma on iso paikka.

”Halusin tutustua Suomeen paremmin”, sanoin.

”Puhut minun korvaani kyllä hyvää suomea”, mies jutteli.

”Joo, äiti on suomalainen. Hänelle oli tärkeää, että osaan senkin kielen kunnolla.” Muistin samalla, että olin luvannut lähettää äidille viestin heti, kun olisin päässyt Yläkokon tallille. Kaivoin kännykän esiin, mutta se olikin sammunut, akku loppunut.

Mies sanoi jotain vieraalla kielellä. Kohotin hieman hämmentyneenä katsetta.

”Se oli tanskaa”, mies virnisti. ”’Kielet ovat rikkaus, mutta äidinkieli rakkaus.’ Nääh, joku vanha sanonta vain, mistä lie joskus lukenut.” Hän nauroi. Vastaan ajavan auton valot häikäisivät hetkeksi ja siristin silmiä. Pistin puhelimen takaisin reppuun ja katselin puoleisestani ikkunasta ulos pimeyteen. Hermostuneisuuden kouraisut tuntuivat vatsassa, kuin uinunut mustekala olisi äkkiä herännyt. Helkkari, tässä sitä oltiin. Maapallon toisella puolella, yksin. Tai en ihan yksin. Olihan Shalia mukana. Ja kohta— ”Ollaan perillä”, mies sanoi jonkin aikaa kestäneen rauhallisen hiljaisuuden jälkeen, jonka olin ajatellut omiani. Auto ajoi tallipihaan, josta erotin ensimmäiseksi punaiset rakennukset.

”Tervetuloa Yläkokkoon”, sanoi mies reippaasti ja pysäytti auton tallipihaan. Irrotin turvavyön, kalusin repun jalkojen seasta ja aukaisin oven: pistävän kylmä ilma tuntui virkistävältä ruiskeelta, mutta kammetessani autosta ulos, huomasin jännityksen valuneen mahasta jalkoihin. Ne tuntuivat puurolta. ”Otetaas neiti ihan ensimmäiseksi pihalle”, mies sanoi ja kiersi trailerin luo avaamaan salpoja. Heilautin repun selkään ja menin auttamaan sillan laskemisessa. Shalian loimella peitelty takapuoli värisi ja häntä lekutti ylhäällä. Se oli sontinut pitkin traikun lattiaa.

”Hei, ei mitään hätää, minä tässä, nyt ollaan täällä”, puhuin sille lempeästi. Shalia yritti kääntää päätään ja kavahti, kun lastaussilta kolahti maahan. Mies kapusi kyytiin ja peruutti tamman pian alas – se tuli hirveän jännittyneesti tikittäen, mutta kuitenkin pysyen kiltisti kasassa.

”Noin. Hyvinhän se meni”, sanoi mies rauhallisesti ja ojensi narunpään käteeni. Hypistelin hellästi tamman turpaa, kun se katseli suurin silmin pääni yli ympärilleen sieraimet suurina.

”Hei… hei, Shallalaa, niin, missä me oikein ollaan?”

Shalia hörähti ja päästi sitten pitkän, melkein kirkuvan hirnahduksen. Joku vastasi sille tallin tai tarhojen pimennosta. Shalia nosti häntää ja kakkasi taas.

”Vähän hermostuttaa. Joo, hieno tyttö”, mies taputti Shalian kaulaa ja lähdin kierrättämään sitä vierasta pihaa ympäri sillä välin, kun mies jäi nostamaan sillan takaisin ylös. ”Minä voin tuoda kamat ja viedä ne valmiiksi satulahuoneeseen. Laitatko sen sitten suoraan talliin yöksi vai ulos?”

”Varmaan talliin”, vastasin. Shalia saisi todennäköisesti paremmin rauhoituttua omassa rauhassaan, ja saattaisi näin kireänä tarhaan päästessään vain juosta itsensä vinksinvonksin. Huomenna se saisi sitten purkaa stressienergiat liikunnan muodossa.

Vaalea nainen paksussa hupparissa lähestyi meitä tallin varjoista ja hymyili ystävällisesti.

”Olettehan te viimein perillä. Iida Hansen”, hän sanoi ehdittyään kättelyetäisyydelle.

”Charlotte. Tai Lotte vaan.”

”Hei, Shalia”, Iida – johon niin minä, kuin äitikin olimme olleet jo kuukausia ennen tätä päivää yhteyksissä sovittuamme majoitusjärjestelystä Yläkokossa – sanoi ja antoi rauhallisesti Shalian haistaa kämmenselkäänsä. ”Miten teidän matka sujui?”

”Hyvin… mutta kesti sikapitkään, olen aika uuvuksissa.”

”No, ihan varmaan. Autanko vähän, jos otetaan siltä loimea ja suojia pois?”

Iida piti kiinni ja minä aloin kuoria Shaliaa pumpulista. Se ei malttanut olla laisinkaan aloillaan, vaan väistätteli ja teki sivuliikkeitä, kuikuillen jatkuvasti ympärilleen ja silloin tällöin hirnahdellen ja itsekseen pöristen kuin imuri.

Muutama tuntiratsastaja kypärät kainaloissa kulki pihan poikki ja katsoi meitä suurella mielenkiinnolla.

”Mennään talliin, siellä on Shalialle jo kiva karsina valmiina paksulla puhtaalla pahnalla ja iso kasa heinää!” nainen hymyili iloisesti ja lähti näyttämään tietä.

Tajusin jalkojeni vapisevan, kun talutin Shalian sisään lämpimästi valaistuun tallirakennukseen. ”Tämä on yksärisiipi, täällä on usein rauhallisempaa kuin tuolla tuntipuolella”, Iida sanoi ja näytti heti toista avointa karsinaa. Päästin Shalian sinne irti ja se käännähti heti nopeasti ympäri ja meinasi tulla takaisin käytävälle, mutta vetäisin ovea kiinnipäin. Shalia hörähti. Sitten hirnui taas. Se laittoi pään alas ja alkoi nuuhkia alusia, heiniään… ”Kyllä se siinä asettuu. Tule, näytän sinulle vähän mistä löydät mitäkin.”

Tallikierroksen jälkeen (mikä onneksi meni ilman, että jouduin esittäytymään kenellekään muulle, sillä en ollut ihan edustavimmassa olotilassa) Iidan mies lupasi heittää minut ja matkatavarani vielä vuokra-asunnolleni. Huomenna tulisin paremmin tallille ja ”tuliaiskekkereihin”, kuten Iida silmää vilkuttaen vielä sanoi, kun kapusin takaisin autoon.

Sain taistella lupsahtelevia silmäluomia vastaan. Onneksi olin aina ollut hyvä nukkuja ja tiesin jo nyt, että kunhan saisin laukut raahattua uuteen (omaan!!!) kämppään sisään, sammuisin saman tein, kun pääni tyynylle kallistaisin.
Ja ehkäpä näkisin supisuomalaisia unia.

30.10.2017 - Eep! Viikon päästä maanantaina 6.11. me muutetaan Shalian kanssa Suomeen ja ollaan siellä kesään asti! Lähden siis vaihtoon Kuhmosiin ja Shalia sai onneksi paikan Yläkokon tallilta. Jännittää tosi paljon, mutta onneksi sain ottaa Shalian mukaan!

Tähän päikkyyn päivitän meidän elosta sitten uudessa paikassa!

SHALIAN YLÄKOKKO-PÄIKKY (Samat tekstit kopioitu tänne)

17.03.2017 - Kuulapsi Shalia sai huiman kauniin tammavarsan, joka on anglo-lusoristeytys. Shaanal-nimisellä varsalla on päässään herkkä kuunsirpin muotoinen tähti.

08.03.2017 - Kultaa kengissä Kevään auringon kunniaksi (ja Lotten mankunan päätteeksi) Shalialle testattiin kultaisia kenkiä. Ammattimies tuli Hankalan torilta takomaan ja suorittamaan kengitystä.

Andren kaarsi vanhalla lava-autolla Orange Woodin hiekkapihalle. Mies hyppäsi ulos autosta ja vanha ritari jaksoi yhä energisesti hoitaa kengitysasiat. Ilman apua mies roudasi kaikki tavarat tallin käytävälle ja tallin omistaja toi hätiöiden mustan arabialaisen. Tamma luimi kengittäjälle ja mulkoili pitkään. Hevonen taisi tietää mitä odottaa.

Andren antoi mustan arabialaisen haistella tavoita ja puheli hevoselle niitä näitä samalla, kun omistaja höpötti vieressä. Andren aloitti varoivaisesti, kun Shalia oli hyvin levottomalla päällä. Jalat eivät aluksi nousseet ja takajalat vedettiin pois sylistä. Andren ei välittänyt tamman levottomuudesta, vaan pysyi itse viileänä. Shalia rauhoittui, kun kaikki kengät olivat irroitettu ja alkoivat kavioiden tarkka vuoleminen. Tamma kaviot olivatkin päässeet kasvamaan, joten oli aika vuolla. Vuolemisen jälkeen Andren etsi kultaiset kengät, jotka kimmelsivät valossa. Alkoi sovittaminen ja muotoilu. Shalia ei pitänyt kovasta äänestä, mutta kenkiä ei tarvinnut hirveästi muotoilla. Nauloilla vain kiinni ja tamman kaviot kiilsivät. Andren teki vielä huolellisen tarkistuksen ja suorittu talutuskokeen pihalle.

"Hmm, kaikki kunnossa. Kultakengät kuluvat nopeammin kuin alumiinikengätkin. Seuraava kerta on noin 3-4 viikon päästä. Seuratkaa kiiltokenkää", Mies iski silmää omistajalle ja lähti kengittämään seuraavaa hevosta.

14.02.2017 - Letityskisa [Kuva] Osallistuttiin Shalian kanssa ystävänpäivänä talliväen letityskisaan... ja voitettiin! Kitty, joka toimi tuomarina, sanoi, että Shalian yksinkertainen, mutta todella tyylikäs harjahäntäkombinaatio oli upea ja siinä oli selvästi ajateltu myös tamman omaa profiilia. Pakko myöntää, että pohdin lettivaihtoehtoja kolme yötä putkeen. Palkinto nyt ei ehkä ollut voittamisen arvoinen (sydänmarmeladikarkkeja ihmisille, sydämen muotoisia pipareita hevoselle), mutta tärkeintähän on tapahtuman ilo ja osallistumisen riemu! "Kamppailu" oli kovaa, koska Dollylla oli superhienosti ristitetty harja ja Luna nyt vain muuten voittaa melkein aina kaiken maailman näyttelyt.

24.01.2017 - Best of Rivals? [Kuva] Miten suhtautua silloin, kun pahin kilpakumppani asuu saman katon alla? Tavallisesti arkkivihollinen/kilpailija löytyy lähimmin siitä naapurin kersasta, mutta kun kysymyksessä on oikeasti liki 24/7 tuon toisen nassun katselua, tunnelma tiivistyy huomattavasti. Jos Billy olisikin veli, niin voisi huoletta pistää pystyyn hurjankin sisarustaiston eikä jälki olisi toivon mukaan niin rumaa, mutta kun vastapeluri ei ja on niin kuin sisar, kirjoittamattomissa perheriitasäännöissä on porsaanreikiä. Mitä saa ja mitä ei saa tehdä? Mikä laskeutuu sisarusnahistelun piiriin, mikä menee jo sukuriidan puolelle?

Billy on määrätietoisesti ja pitkään osoittanut palaavaa halua ja vakaumusta pistää lättänäksi kaikki, mitä itse teen. Mitä minä edellä, sitä Billy perä(aukossa)ssä. Kun sain Shalian, kaikki olivat salaa kateellisia upeasta arabialaisestani - myös Billy, vaikka muuta väittää. Vuosi myöhemmin ja Billy saa hevosen - ARA-appaloosan. Ja kaikki ovatkin nyt kateellisia hänelle! Minulla on tamma, Billyllä ori, sillä hän tietää miten kauan olen halunnut oria, mutten ole saanut. Minä treenaan rataesteillä, nyt myös Billy. Ja kun joskus haluan laukata lännensatulassa, mitä rakkahin serkkuni tekee? Tulee perässä omilla westernkamoillaan - ja laukkaa tietysti lujaa ohi.

Voisikin sanoa, että matkimisesta tulee olla vain mairea. Mutta meillä on Billyn kanssa meneillään hiljainen ja sanaton kilpailu siitä, kumpi pistää paremmaksi, oli kyseessä sitten suitsien rasvaus tai karsinansiivous.

13.07.2016 - Vaikka kesä on tallissa hiljaista aikaa siinä mielessä, että hevoset on lomalla eikä tunteja pidetä, on meillä pidetty aika tarkasti merilaidunta eli tammojen viheriötä tarkasti silmällä. Äiti antoi mulle tehtäväksi pitää yllä muistikirjaa, johon merkkaan aatteita Shaliasta - lähinnä nimenomaan siitä, millainen emä se on. Huomaan äidin ironian tässä tehtävässä: oon onneksi jo päässyt pahimpien teinikausien ylitse, mutta niiden kauhut jäi varmasti äitin mieleen yhtä elävästi, kuin omaani.

Niinpä vietin taas tänään lämpimässä kesäsateessa aikaani laitumen laidalla ja seurailin meidän hevosparvea, johon kuuluu tällä hetkellä: Shalia Ashrikin kanssa, Candy oman muksunsa BJ:n kanssa, poneista uusin eli Dolly, mun höpönassu Luna, Tomfordin vakkari Sunny, Giltsun yhtä kikkarapäinen Africa, Ewe, Iron ja Sissi. Äitin Moo ei tule suurlaumassa toimeen, joten se saa vähän vihreää spesiaalisti narun päästä tai sähkölankatarhassa Gingerin pitäessä sille seuraa.

Äidin syy suureen mielenkiintoon juuri Shalian kohdalla johtuu siitä, että erinomaisen rakenteensa ja terveytensä puolesta mun laatutammasta tulee siitoshevonen heti mun kanssa vielä vähän kisattuaan. Candy varsoi tänä kesänä viimeisen (viidennen) varsansa, mutta Shalialla on penikointia edessä tulevina kesinä varmasti vielä monta.

En ole huomannut mitään erityisesti ruksattavaa sen käytöksessä mammalomallaan. Sanoisin, että Shalia on kaikin puolin fiksu äiti, joka ei pidä liian tiukkaa kuria, muttei toisaalta anna Ashrikkin tehdä ihan mitä tahansa...

Parasta kesässähän on tietysti nämä hetket, jotka voi viettää vain hevosiaan katsellen

03.07.2016 - [Kuva] Viikonloppu meni yllättäen sellaisissa merkeissä, ettei ihan heti arvaisi allekirjoittanutta vetämässä vihreää metsästystakkia niskaan ja Shaliaa muiden huntterien sekaan harja sievästi nuputettuna. Kyseessä oli Hemsburyn Horse Show, jossa Shalian kanssa kisattiin kolmessa eri luokassa. Pärjättiin lopulliseen palkintojen jakoon asti ja Shalia sai hienon palkintonauhan kaulaansa! Ashrikk voi olla äidistä ylpeä :)

Shalia oli huippukivalla tuulella, kuten yleensä aina muutoinkin, mutta näissä kesteissä tavallistakin kuuliaisempi! Ei tarvinnut yhtään pelätä, että mikään menisi pieleen ja saatoin luottaa siihen ihan sataprosenttisesti.

In Hand I -luokassa Shalia sai tuomareilta (J.) kommenttia: "Kauniin ja ryhdikkään näköinen tamma, jolla rauhallinen olemus ja hyväkuntoiset jalat. Väritystyyli kuvassa on todella kaunis ja pehmeä. Lautanen melko pitkä ja takajalkojen kulmaus suora. Askel arabitapaan hyvinkin lennokas."

Ridden Show Horse II -luokassa me oltiinkin ainoita (katso kuva!). Shalia liikkui kevyesti kuin kevätperhonen, eikä ratsastajaakaan alkujännityksen jälkeen ihan niin paljon enää hermostuttanut... Westernsatulan jälkeen, joka tietty mukava on kuin mikä, oli hauskaa vaihtelua fiilistellä taas kuin pesunkestävä britti konsanaan. Tuomarin pistelasku: Koko ratsukko 5 p, tyyli ja anatomia 4 p, varusteiden oikeaoppisuus 10 p, panostus 11 p. Yhteensä 30 p.

Working Hunter I -luokassa saatiin pisteitä 5 + 4 = 9 (paras ratsukko 16 pinnaa, että jäi meille petrattavaa, mutta ihan tyytyväinen olen). Kyseessä oli esteratsastusta, jossa ratsun oli ylitettävä rata matalia esteitä mahdollisimman kuuliaisesti ja tyylikkäästi. En tiedä mikä meni pieleen, kun omasta mielestä oltiin ihan priimat, mutta kai muut sitten oli vain sitäkin tyylikkäämpiä.

Tulipahan tällaistakin koettua ja tällaiseen Shaliaa vietyä. Tiedänpähän nyt ainakin, että tosta tammasta on ihan mihin vaan! Pitäisikö joskus testauttaa sitä laukkaradallakin...

23.06.2016 - ”Hän on pakottanut hevosia ylittämään vaarallisia esteitä istuen niiden selässä?”

Lotte töllötti Mischaa, joka oli äkkiä tuohtunut. Hempeästä hymystä, jolla hän käsitteli kukkasia, ei ollut jälkeäkään. Lotte ei ollut kertaakaan nähnyt tätä kuin iloisena, miltei tekopirteänä, ja tämä puoli Dewnin kihlatussa oli hänelle aivan uutta. Hän ei täysin myöskään ymmärtänyt kiihtymyksen syytä.

Äkkiä häntä epäilytti, tiesikö Mischa kunnolla edes Dewnin ratsastusonnettomuudesta.

”Minäkin kisaan esteitä. Heti, kun Shalia palaa mammalomaltaan ja tullaan takaisin Englannista, me aletaan taas treenata–”

”Aiotko sinä laittaa hiljan synnyttäneen hevosäidin tekemään jotain niin vaarallista vain oman halusi vuoksi?” Mischa helähti järkyttyneenä. Hän tuijotti Lottea suuret silmät avoinna. ”Se on hirveän haitallista jaloille, selälle ja rasite! Sen pitäisi vielä toipua ja olla poikansa kanssa!”

Lotte oli jokseenkin typertynyt: mitä Mischa oikein höpötti?

”Ei esteet nyt niin vaarallisia ole...”

”Miten julmaa!”

”Shalia rakastaa hyppäämistä”, Lotte korotti ääntään ja lisäsi – vaikkei ehkä olisi pitänyt –, ”kuten minäkin.”

”Itsekkäät ihmiset unohtavat eläimen hyvinvoinnin pitäessään niitä leluinaan!” Lotten tyrmistykseksi Mischan silmät alkoivat täyttyä kyynelistä. ”Tammapoloinen! Sen kuuluisi viettää vapailla niityillä aikaa varsansa kanssa, eikä rääkätä itseään ihmisten pakottamana!”

”Shalia sekoaa liikunnan puutteesta. Ja se nauttii, kun me hypätään!”

Mischa ei halunnut kuunnella. Hän ravisteli tekopyhästi päätään niin, että helmikoruinen letti pomppi ympäriinsä. Charlottea ärsytti, kuinka tämä sulki korvansa perusteluilta.

”Onko sinun mielestäsi ratsastaminen eläinrääkkäystä?” hän sanoi hivenen pilkallisesti ja mietti, tiesikö Dewn tästä?

21.06.2016 - Eräänä päivänä Castro oli eksynyt merilaitumelle. Tammoilla oli siellä varsat, Shalia Ashrikkinsa kanssa ja Candyllä BJ, ja hevoskiljahdukset sekä vihaisesti laukkaavien kavioiden kopina herättivät ensimmäisenä parin hoitajan huomion.

07.06.2016 - Billy kiikkui tuolilla toiseen suuntaan.

”Avioliitot ovat vain suhdevankiloita, yhteiskunnan keksimä erittäin ovela juoni, jolla kaksi ihmistä saadaan valtataisteluun keskenään. Orjuutta se on.”

”Sinulla on kamalan pessimistinen kuva rakkaudesta”, Charlotte töksäytti, vaikka olikin sillä hetkellä jokseenkin samaa mieltä. Ajatus Dewnistä naimisissa oli yhtä vastenmielinen ja väärä, kuin Shalian lähettäminen teuraaksi.

03.06.2016 - Alakerrasta kuului puhetta, pauketta ja kolinaa; heillä oli bändikokous. Mutta huomattuaan tietokoneen olevan päällä, Billyn oli ollut aivan pakko kuin magneetin vetovoimasta pysähtyä matkanvarrella sen ääreen vain nopeasti tarkistamaan, oliko mitään uusia hevosia lisätty myyntipalstalle. Hän ei ollut varma mitä haki, mutta uskoi hevosen sykähdyttävän häntä heti, kun se oikea vain sattuisi kohdalle. Sen pitäisi olla tarpeeksi hieno, mielellään arabialainen, jotta hän näyttäisi yhtä hyvältä – tai mielellään paremmalta – kuin serkku mustan Shaliansa kanssa.

Mutta kaikissa hevosissa oli jotain vikaa: lasten shetlanninponeja tuntui löytyvän, samoin raakoja entisiä ravureita, muutama quarter, notkoselkäinen vanha poni, iso ja järeä työhevonen… Billy haki jotain hienoa, jotakin… jotakin...

15.05.2016 - Kevään musta varsakaksikko, Shalian sirpakka Ashrikk ja Candyn romuluinen BJ, mennä kirmasivat nurmella niin riehakkaina ja iloisina, että hevoslapsia katsellessa sydän aivan keveni ja suupielet väkisinkin kääntyivät kohti pohjoista. Kuten Charlotte oli tietänyt tuumailla jo etukäteen, Billy oli hivuttautunut eräs iltapäivä toimistoon muina miehinä, rupatellut Alexiinan kanssa ensin niitä näitä ja sitten hienovaraisesti alkanut udella arabivarsan tulevaisuudensuunnitelmista. Koska Alexiina oli jo tietoinen Billyn kiinnostuksesta varsaa kohtaan, hän oli vakaasti, mutta ystävällisesti todennut, että se lähtisi myyntiin – tehden kerralla selväksi, että varsan perään haikailu, tuli se sitten Charlotten tai Billyn tai kenenkä heidän taloudestaan hyvänsä taholta, ei kannattanut. Pettymys oli ollut päivänselvä pojan kasvoilla, mutta sitä pehmittääkseen Alexiinalla oli äidillinen valtti hihassaan.

08.05.2016 - "Yllättäen" oli äidin idea lähteä kuskaamaan Shaliaa ja Ashrikkia näyttelyihin Hirttivaaraan Tamma & varsa -luokkaan. Olin sitä mieltä, että Ashrikkia on ihan turha lähteä viemään yhtään minnekään, kun sitä on niin vaikeaa pitää käsissä edes kotona laitumen ja tallin välillä. Äidin mielestä se kuitenkin tarvitsee kokemusta ulkomaailmasta meidän pihaympyröiden takana, ja kyllähän se kai niin onkin, mutta turhan kauas ensimmäinen reissu vei. Ja olin oikeassa, vaikka äiti ei sitä olisi ottanut kuuleviin korviinsa... Orivarsa hyppi ja pomppi jatkuvasti ja ihan koko ajan ilman hetkenkään rauhaa. Kerran se pääsi jopa hikisistä käsistä irti, kun naru luiskahti, muttei onneksi hämmennykseltään ehtinyt laukata liian kauaksi. Shalia oli tietysti kultainen ja käytöstavat omaava lady, kuten aina(<3), mutta Ashrikkin kanssa sai kyllä repiä tukkaa päästä.

Tuomarin sanoin: "Emä on todella sanoinkuvaamattoman kaunis. Varsaa kuvataan sivulla venkuravarsaksi ja tässä kehityksen vaiheessa näyttää vähän olevan. Varsa on vielä nuori, joten kasvaessaan ja kehittyessään siitä varmasti tulee oikea komistus."

01.05.2016 - ”Kai olet jo lähettänyt kutsun kaikille kavereillesi?” äiti kysyi tullessaan ratsastamasta ja taluttaessaan Mangoa talliin. Charlotte roikkui Shalian karsinalla ja katseli onnellisena sen pientä varsaa, joka lepuutteli jalkojaan makoilemalla heinissä.

”Joo, nehän on lauantaina.”

”Kunhan varmistin. Sinulla on tapana jättää asiat joskus viime tippaan.”

”Eikä ole. Sinulla on”, Lotte sanoi. ”Billy kysyi, voisiko hän saada Ashrikin.”

Alexiina kiinnitti Mangon pesupaikalle ja työnsi valkoisen stetsonin päästään niskaansa.

”Ei”, äiti sanoi heti. ”Mitä hän varsalla tekisi? Ei, kyllä Ashrikk myydään.”

”Hööh! Minäkin olisin halunnut pitää sen”, Charlotte harmitteli. Varsa oli niin suloinen uinuessaan silmät ummessa. Shaliakin torkkui ja näytti väsähtäneeltä, kun Lotte kurkotti rapsuttamaan sitä turvalta. Tamma vain huokaisi raskaasti.

”Billy vihoittelee siitä, ettei hänellä ole hevosta”, Charlotte jatkoi. ”Nyt kun me annettiin Gillianille Africa, eikö se ollut vähän niin kuin suolaa Billyn haavoille?”

Äiti riisui raskaan lännensatulan Mangon selästä.

”Tiedän. Olen puhunut siitä Moton kanssa. Sitä varten Moto on työstänyt häntä Infernon kanssa.”

”Häh?” Lotte kääntyi järkyttyneenä. ”Saako hän Infernon?”

”Ei tietenkään.” Äiti heitti satulan telineeseen, astui Mangon viereen ja vetäisi suitset tamman päästä. ”Mutta Inferno on ollut hyvä opettaja. Billyn on täytynyt osoittaa, että on tarpeeksi kypsä ja valmis omaan hevoseen. Jos hän selviää Infernon kanssa ja Moto toteaa niin minulle, alamme keskustella asiasta Billyn itsensä kanssa hänelle oman hevosen hankkimisen mahdollisuudesta. Kyllä se on ollut minulla mielessä jo pitkään, että jossain vaiheessa asia on ajankohtainen.”

Lotte oli röyhistänyt omahyväisesti rintaansa; hän oli ollut tarpeeksi kypsä ja valmis omaan poniin jo ala-asteikäisenä.

”Älähän ylpisty. Kyllä sinunkin olisi jokin kurssi varmaan täytynyt ennen Lindaa ja Shaliaakin käydä, sillä aina välillä mietin, että et kyllä ole tarpeeksi vastuuntuntoinen hevosenomistaja.”

”Miten niin en ole!” huudahti Lotte loukkaantuneena. ”Minä hoidan Shalian aina itse, sillä ei edes ole hoitajaa, koska en anna kenenkään muun hoitaa sitä!”

20.04.2016 Tarinakisat Moondancessa -
Tehtävänanto: Tällä kertaa ratsastaja saa puheenvuoron; hän kuvailee ratsua ja suoritusta viidellä sanalla, joiden on alettava ratsun lempinimen ensimmäisellä kirjaimella.

Suoritus: Siis satumaisestihan se suoritus sujui!

19.04.2016 - He viettivät päivän tallilla hoitaen hevosia ja ratsastaen kentällä. Lotte ratsasti Lunalla sekä uudella tuntiponilla Dollylla, kun taas Amy ratsasti Gingerillä. Dolly oli hurjan pehmeä ja taitava kouluponi, jonka Lotte sai hyvin koottua ja näyttämään kaunista ravia ja laukkaa Amyn jolkotellessa ikäväilmeisellä vuonotammalla uraa pitkin heidän perässään. Vaikka Lotte kaipasikin jo päästä taas treenaamaan omalla Shaliallaan, oli vaihtelu kuitenkin ihan virkistävää – varsinkin hyvillä hevosilla.

”Oletteko tehneet läksyt?” isä sanoi, kun hengästyneet tytöt kalusivat äänekkäästi pöytään ja Lotte nappasi Amyn letistä pari heinänkortta.

”Juoksutit meitä tallitöissä aikaisemmin niin, ettei kotiin saanut tulla ja nyt, kun olen omasta aloitteesta koko päivän tallilla, niin sitten minun olisikin pitänyt istua täällä sisällä”, Lotte viisasteli samalla, kun kurottautui leikkaamaan itselleen mehevän palan kakkua.

”Niin, tallitöissä”, isä sanoi, ”mutten pelleilemään ympäriinsä. Mitä se oli olevinaan, kun laukkasit Lunalla kaiken maailman voltteja? Se on vanha poni ja sinulle jo liian pieni, sitä varten sait Shalian, joten älä pilaa poniparan jalkoja puhki.”

”Äifi anhfaa minu hahhattaa”, Lotte sanoi suu täynnä kermavaahtoa.

”Isä on oikeassa”, äiti sanoi säyseästi. He olivat viime aikoina ruvenneet isän kanssa olemaan asioista samaa mieltä, jolloin Lotte ei voinut valita puoliaan saadakseen toiselta tukea toista vastaan.

12.04.2016 Tarinakisat Moondancessa -
Tehtävänanto: Täytä pohja sopivilla kuvilla koskien suoritustanne. [Suoritus]

12.04.2016 - Päästessään viimein takaisin kotiin, Alexiinalla oli uusi toimintasuunnitelma ja parempi mieli, etenkin, kun hän sai kuulla miten tosipaikan tullen Raicystä oli kehkeytynyt varsinainen pomo.

”Sinä et tule syömään ennen kuin olet harjannut Shalian, Lunan, Dollyn ja Rexin!”
”Maalatkaa ne lankut kunnolla, ne tulevat viikonlopun maastoestekisoihin. Tuossa ja tuossa on vielä tyhjiä kohtia.”
”Billy, kun olet tehnyt sen loppuun, ratsastat vielä Gingerillä ja peset kaikki sen varusteet. Kunnolla. Jonkun pitäisi tyhjentää pesuhuoneen kone...”
”Te kolme siinä, eikö teillä ole hommia? Tuossa – yksi lakaisee molemmat westernsiiven ja päätallin, ja sinä jynssäät kaikki ruokakipot perinjuurin, myös vesiämpärit, ja sinä… mihin se kolmas teistä katosi?”

Nuoret vaikeroivat vuorotellen siitä, kuinka Raicy oli orjapiiskannut heitä kuluneen viikon aikana ja varmistanut henkilökohtaisesti, ettei kenelläkään heistä ollut lainkaan vapaa-aikaa, mutta Alexiina otti heidän valituksensa hymyllä vastaan.

”Parempi, että isä pysyy vain siellä pellolla”, Charlotte sanoi. ”Hänellä nousee tilanjohtaminen vähän liian helposti hattuun.”

01.04.2016 - ”Öhöm”, Alexiina sanoi, kun hänestä alkoi tuntua, ettei keskustelu rakoaisi ollenkaan eikä kumpikaan heistä ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota. ”Tuota, Lotte… Voisit käydä taluttelemassa Shaliaa vähän.”

Tyttö katsoi häneen niin tympääntyneenä, että Alexiinan olisi voinut luulla juuri haistatelleen hänelle.

”Meillä on tässä juttu kesken.”

”Anteeksi.”

”Shalia on tarhassa.”

”Juu, mutta mene nyt. Se on vain loikoillut koko päivän, mitä olen nähnyt.”

Charlotte tunki huopakasan kaappiin ja huiskaisi hiuksiaan astellessaan Alexiinan ohi.

”Ensi kerralla”, hän sanoi lassohuoneen ovelta, ”voisit ihan vain suoraan sanoa: ’Menetkö hetkiseksi muualle, minulla on isälle kahdenkeskistä asiaa.’ En nimittäin ole enää mikään pikkutyttö.”

Alexiina hymyili vielä astuessaan lähemmäs Raicya, joka jatkoi puuhiaan kaikessa rauhassa ja totesi: ”Skarppi likka.”



*

Charlotte seisoi Shalian kanssa kenttämuurin varjoissa. Hän tunnisti raskasrakenteisen naispoliisin Tolleriksi ja niin kuvotus, kuin kauhistus Kittyn puolesta valtasivat hänet alhaalta ylös kuin kylmä vesi, joka hitaasti täyttää ammeen piripintaan. Hän puristi riimunnarua kaksin käsin kuin turvaköyttä.

Poliisit johdattivat nyyhkivää Kittyä poispäin kohti poliisiautoa ja välittömästi heidän mentyään Alexiina pinkaisi talliin. Charlottelta vei vielä jonkin aikaa kasata itsensä; niin Mustat Ruusut, kuin Sophien kuolemakin olivat nousseet hänen mieleensä ja ne molemmat olivat asioita, joita hän ei halunnut muistella. Heti toivuttuaan tyrmistyksestä, hän kannusti Shalian raviin ja juoksutti tamman vatsa kumisten ja heilahdellen takaisin tarhaan, sähläsi narun lukon kanssa yrittäessään päästää siitä tärisevin käsin nopeasti irti ja kirmasi sitten äitinsä perään. Hän juoksi tallikäytävää tukka putkella, Kittyn kauhistuneet kasvot yhä selkeästi piirtyneinä mielessään, ja oli kompastua vaarallisesti Happyyn, joka sähähti pelästyneenä ja pinkaisi yhteen avoimista karsinoista.

27.03.2016 - ”Tiedätkö, kaipasin hevosia kaikista eniten kaupungissa”, Amy sanoi. ”En ole päässyt kertaakaan ratsastamaan sitten viime kertani täällä.”

”Hirveää!” Charlotte kauhistui. ”Se vääryys pitää korjata heti paikalla. Mennään saman tien maastoon niin voidaan jutella lisää!”

”Voidaanko me?” Amyn ilme kirkastui. Charlotte nyökytti ponnekkaasti.

”Etkä ole vielä edes nähnyt Shaliaa, apua!”

He siirtyivät pihatolta tarhoille ja Charlotte jatkoi kaikkien uusien hevosten esittelyä, hyvin ylpeänä erityisesti oman mustan arabialaisensa, jota kohtaan Amy osoitti juuri niin arvokasta ihailua kuin oli suotavaakin.

25.03.2016 - Billy oli kyykyssä korva ovea vasten ja kuunteli. Kumisevasta, etäisestä puheäänestä oli vaikea saada selvää.

”Mitä sinä teet?” serkku ilmaantui tietenkin häiritsemään.

”En kuule kovin hyvin, he mutisevat. Blääh”, Billy sanoi yhtäkkiä ja nousikin seisomaan. ”Nyt he puhuvat jotain sinusta ja Shaliasta.”

”Ooh!” innostui Lotte ja painoi vuorostaan korvan ovea vasten. ”Minä haluan kuulla! Ehkä se on jotain kiinnostavaa varsasta.”

”Mitä luulet, että ne aikovat tehdä sen kanssa?” Billy kysyi muina miehinä.

”Miten niin ne? Shalia on minun. Ja niin on varsakin, joten minähän siitä päätän.”

”No...”, Billy katseli tytön takaraivoa ja viritteli toiveikasta sävyä, ”mitä sinä aiot—?”

Tallilla he erkaantuivat toisistaan. Charlotte päätti sittenkin mieluummin järjestellä vain Shalian kaappia uuteen uskoon ja liimailla sen täyteen heidän yhteisiä valokuviaan sekä tehdä tilaa tuleville uusille kuville Shalian varsasta, sillä sateessa ratsastaminen näin illalla ei loppuviimein niin kiva ajatus ollutkaan, vaikka idea alunperin oli hänen. Billy sitä vastoin hoksasi pesupaikalla Moton, joka käsitteli vakain ja lempein ottein appaloosatammaa, jonka oli pakko olla se uusi hevonen, josta Billy oli kuullut Raicyn ja Alexiinan puhuvan.

19.03.2016 - Viikonlopun lännenratsastuskilpailut olivat poikineet suuren joukon osallistujia ja yleisöä, enemmän kuin tavallisesti. Syynä saattoi tosin olla hevostilan viime aikainen huomio paikallisessa mediassa, ei niinkään itse kilpailutapahtuma. Orange Woodissa ei ollut koskaan ollut sellaista kuhinaa, ei edes yksissäkään avajaisissa tai muissa ratsastuskilpailuissa. Alaparkki oli täynnä autoja, kuten myös tallin ympäristö hevoskoppeineen ja -trailereineen. Ihmisiä sorisi ja virtasi ratsastuskentän ympärillä, keikkui kivimuurin takana ja täytti koko katsomon. Värikkäät viiriliput liehuivat kiinnitettyinä tolppien väleihin ja rapaisesta kelistä huolimatta tunnelma oli hyväntuulinen.

”Vielä luokan viimeinen ratsukko, numerolla yhdeksäntoista!” kisakuuluttajan ääni raikui ympäriinsä, ja Raicy keskitti huomionsa täysin kentälle, sillä barrel racing -luokan viimeinen ratsastaja olisi– ”Charlotte Center ja Shalia ox! Tämä parivaljakko on ensimmäistä kertaa westernkilpailuissa, joten annetaanpas raikuvat aplodit!”

Raicy löi kouriaan lujasti yhteen, kun porteilta pyrähti tyylikäs, musta ratsukko. Charlottella oli musta lehmihattunsa, tummanvioletti liivinsä ja mustat chapsit tummien farkkujen päällä; Shalian karva kiilsi ja häntä liehui lippuna koreasti koholla. He näyttivät oikein ammattimaisilta, ja Raicy tunsi isällisen ylpeyden rinnassaan. Viis pojista, kun hänellä oli niin mainio tytär!

Shalia tuli ja lujaa, mutta ei ollut aivan hallinnassa; he kaarsivat niin läheltä ensimmäistä tynnyriä, että se jäi huolestuttavasti keikkumaan, muttei onneksi kaatunut.

”Pirhana, mikä vauhti!” Thomas Jordan älähti jostain Raicyn viereltä. Kohti toista tynnyriä ja sen ympäri... Raicy puristi kädet nyrkkiin seuratessaan, miten he laukkasivat vielä kolmannen ympäri ja se pysyi pystyssä...

”VAUHTIA, LOTTE!” Raicy karjui nyt niin kovaa kuin keuhkoista lähti ja yleisö mylvi; Charlotte ja Shalia olivat maalissa suorastaan hurjalla ajalla. Pöly kieppui ilmassa ja tytön stetsoni oli lennähtänyt vauhdissa päästä ja lojui maassa, josta joku kävi sen nopeasti nappaamasta talteen.

”Perskules!” sanoi Thomas kunnioittavasti.

”Upea suoritus vasta-alkajilta! Ajalla 13.89 he nousevat... kyllä vain, luokkansa neljänsiksi!”

”Ei hullumpaa, ei hullumpaa!”

”Täytyy mennä vaihtamaan pari sanaa”, Raicy sanoi intoutuneena kääntyen siihen suuntaan, jonne Lotte ja Shalia olivat kadonneet porteista ratsastettuaan. Miehet ahtautuivat väkijoukon läpi selostajan äänen jylistessä taustalla. ”Ehdit sitten kuitenkin paikan päälle, luulin, ettet tulisi?” huusi Raicy taakseen samalla, kun taputteli ihmisiä olalle, jotta pääsisi ohi.

Raicy mutkitteli hurraavien katsojien välistä ja suunnisti ulos kentältä kohti tallia. Kuten hän oli arvannut, Lotte oli siellä pesupaikalla riisumassa Shaliaa satulasta. Tamma puuskutti ja oli hikinen, mutta tummat silmät olivat kirkkaat ja iloiset.

”Charlotte, hyvin ratsastettu”, Raicy sanoi, ja Lotte käännähti posket punaisina ja itsekin vielä hengästyneenä virnistäen katsomaan isäänsä.

”No jaa... Meinasi lähteä vähän lapasesta alkuun, Shalia rynnisti paljon kovempaa kuin pelkissä harjoituksissa koskaan.”

”Tottahan toki! Kisoissa tykitetään aina kaikki mitä lähtee”, ilmoitti Thomas hyväntuulisesti.

”Vain piirua vaille sijoitus. Sinun pitäisi unohtaa estehyppääminen ja keskittyä westerniin.”

”Iskä”, tyttö moitti, mutta hymyili ja heitti häntä kostealla liinalla, jolla oli pyyhkinyt Shalian hikistä selkää. ”En tiedä haluanko kokea tätä enää uudestaan, vieläkin jännittää niin, että polvet lyö loukkoa. Ja sitä paitsi nyt Shalia jää joka tapauksessa mammalomalle, että meidän ratsastelut vähään aikaan olivat tässä.”

”Höpö”, Raicy sanoi sulkien korvansa moiselta, ”totta kai sinä jatkat heti taas syksymmällä. Ja tässä välissä vaikka jollain muulla hevosella. Voisit kokeilla äidin Mangoa”, hän heitti. Ehkä hän vähän liioitteli, mutta hänen oli vaikea salata innostustaan siitä, että voisi jakaa jonkin yhteisen kiinnostuksen kohteen lastensa kanssa.

”Mangoa? En ikinä”, Lotte haukahti osin huvittuneena, osin kauhistuneena.

”Sinussa on ainesta.”

”Tai sitten se on vain hyvä hevonen.” Billy saapui tuoden Shalian hoitovälineitä ja laski ne maahan. Hän näytti jostain syystä kitkerältä. Lotte suki Shaliaa pitkin vedoin.



*

”Lotte!” Alexiina keskeytti tämän juoksun, sillä tytön keskittynyt katse oli niin tiiviisti edellä menneen pojan selkämyksessä, että ei olisi muutoin huomannut häntä laisinkaan. ”Neitiseni!” Lotte yritti kiertää hänet, muttei mahtunut laatikon, aidan ja ohi kulkevien ihmisten välistä. Alexiina sanoi epäluuloisella äänellä: ”Mitä teillä on mielessänne? Olette menossa ihan väärään suuntaan.” Hän kavensi silmiään. ”Ettehän te vain taas riidelleet Billyn kanssa?” Hän ei ymmärtänyt nuorten touhuja enää ollenkaan. Viimeksi nämä olivat menneet yhdessä pimeään kylpyhuoneeseen.

”Äsh!” tyttö sanoi tuskastuneesti.

”Ja joko huolehdit Shaliasta?”

”Totta kai minä huolehdin Shaliasta, lakkaa aina tivaamasta sitä minulta!” Charlotte kärisi ärtyneenä hampaitaan kiristellen.

”Olet oikeassa... huono tapa, anteeksi. Pois se minusta. Halusin vain sanoa… halusin vain sanoa”, Alexiina toisti hakien tytön huomiota itseensä, sillä tämä yritti kurkkia jatkuvasti hänen ohitseen, ”että olen erittäin ylpeä sinusta. Ratsastit tänään todella hienosti.”

14.03.2016 - Billy vetäisi heti ohjista ja Nemo valahti hänen allaan huokaisten kävelyvauhtiin. Hän kohotti käden kasvojensa eteen ja tirkisteli; Lotte ja Shalia olivat kentän toisella puolella. Mustan tamman karva kiilsi kirkkaassa kevätauringon valossa, sen häntä hulmusi kevyessä tuulessa.

Billy otti nyrpeän ilmeen ja laski kätensä. Muutaman kierroksen jälkeen hän ohjasi Nemon sinne, minne Charlottekin oli pysähtynyt Shalian kanssa Kittyn eteen.

”Luuletko, että sen kanssa pitäisi nyt alkaa vähentää liikuntaa?”

”Hmm...” Kitty tarkasteli Shaliaa ja kosketti kädellä sen pyöristynyttä vatsaa. Billy seurasi hiljaa sivusta. Tänä keväänä serkun hevonen varsoisi arabivarsan–varsan, jonka Billy halusi itselleen. ”Mitä Alexiina on sanonu? Hyppääminenhän nyt ei tuu ainakaan enää kysymykseen, mutta kyllä mun mielestä te voitte vielä ihan hyvin koulukiekuroita vääntää.”

”Koska sehän se hauskinta on”, Charlotte hymähti, mutta hymyili valjusti.

”Älä nyt, teillä menee tosi hyvin. Judithkin on sitä mieltä, että ootte kehittyny.”

”On vai? Enpä ole kuullutkaan...”

Kitty iski hänelle silmää. Billyn, joka seisoi sivussa, ilme synkkeni entisestään. Kukaan ei kehunut häntä tai sanonut hänelle ikinä mitään hyvää.

”Joo no, täytyy katsoa. Shalia kaipaa kyllä paljon liikuntaa.”

”Sitten kun satulavyö ei enää mene kiinni, siirryt ilman satulaa maastoiluun. Se, jos mikä, on parasta ratsastamista!”

Lotte liukui alas Shalian selästä ja lähti taluttamaan tammaa kohti kentän portteja, Kitty tarpoen reippain askelin vierellään. Billy seurasi hiljaa Nemon kanssa heidän jäljessään.

Hevoset, joita he taluttivat muurin vierustaa puitten alla kohti tallia, pärskähtelivät vuorotellen. Billy huomasi Charlotten katselevan hajamielisesti Infernon tarhan suuntaan.

”Tekeekö mieli yrittää selkään?” hän kuiskasi.

”Mitä?” tämä tokaisi ärtyneenä.

”Inferno. Haluaisitko kokeilla sillä ratsastamista?”

”Mikä sinua vaivaa?!” Lotte huusi. ”Olet aivan sietämätön! Painu… mettään, Billy, ihan totta.” Ja hän riuhtaisi kiukkuisena Shaliaa suitsista ja talutti tamman heidän edeltään sisään.

”Taitaa olla menkat tulossa, kun on noin herkkänahkainen... Mitä?” Billy sanoi, kun Kitty katsoi häneen pitkään ja pettyneesti.

Hän näki Lotten viemässä Shaliaa takaisin tarhaan. Näky sai hänet taas vaipumaan katkeraan synkkyyteen.

23.02.2016 - Tallissa Charlotte varusti juuri Shaliaa käytävällä. Tamma oli samannäköinen kuin aina, mutta Lotte väitti kivenkovaan, että Shalia oli jo pyöristynyt. Hän tuntui olevan hurjan innoissaan hevosensa tulevasta varsasta, ja niin tuntui olevan eräs toinenkin — Billy oli useampaankin kertaan kysynyt mitä Yvonne oli sanonut tiineystarkastuskäynneillään, ja itse arvioinut Shalian vatsan kokoa.

22.02.2016 - ”Krhm”, rykäisi Zack ja näytti jostain syystä hirveän innostuneelta jostakin. ”Minulla olisi vain yksi kysymys ennen kuin aloitetaan…” Hän iski kädet yhteen kuin rukoukseen ja pinnistellen lopulta parahti: ”Voinko kokeilla ratsastamista?!”

*


”Ei!” Charlotte näytti tuohtuneelta kävellessään heidän perässään tallin käytävää kohti satulahuonetta. ”Miksi minun Shalialla?!”

”Se on juuri sopiva”, Billy sanoi imelästi. ”Se sopii Zackille; molemmat ovat siroja, tummia ja… aasialaisia.”

Zack kohotti kulmiaan, mutta Billy iski hänelle silmää Charlotten näkemättä.

”Shalia on tiineänä!”

”Zack menee vain vähän käyntiä, ei se siitä rasitu.”

”Sinä teet tämän vain ärsyttääksesi minua”, Charlotte nupisi, kun he puskeutuivat ovesta varustehuoneeseen.

”Älä ole epäystävällinen. Annoithan sinä minunkin sillä mennä”, Billy muistutti ja mittaili jo katseellaan satulaseinää oikeaa satulaa etsien.

”Enpä tee toista kertaa samaa erehdystä!”

25.01.2016 - Charlotte oli viimein päässyt hyppäämään Shalian kanssa Judithin valmennuksessa. Judith tuntui olevan sitä mieltä, että kenttää oli kierretty nyt tarpeeksi ja Charlotte olisi valmis oikeasti treenaamaan esteitä. Billy katseli heitä hieman kateellisena pyörötarhasta, jota oli parhaillaan siivoamassa jäätyneistä hevosenkakoista. Osan joutui suorastaan kaivamaan irti roudasta, vaikka lunta ei niin paksulti ollutkaan. Jokaisen kirahtavan lapioniskun väliin hän silmäsi taas kentälle ja näki, miten kauniisti Shalian musta karva ja harja kiilsivät, kun se hyppäsi suoraa kolmen esteen pystyrataa, josta korkein, viimeisin, oli todennäköisesti seitsemänkymmentäsenttinen.

Grrrr, miten raivostuttavaa oli myöntää itselleen, että oli jostain kateellinen serkulleen!

Eikä henkilökohtainen estevalmentaja, ratsastustaidot tai vielä Shaliakaan ollut kaikki. Billy oli vietävän kateellinen Charlottelle kaikesta muustakin: koulusta, tämän perheestä, vanhemmista, jotka oikeasti tekivät parhaansa ja välittivät, tästä hevosten täyttämästä ihanasta kotitilasta...

Tunti näytti olevan loppumaisillaan. Charlotte taputteli Shaliaa ja pyysi sen ravista käyntiin; upea arabi pärski tyytyväisenä ja kaartoi kaulaansa. Judith katseli ympärilleen, hoksasi Billyn ja lähti rullaamaan lähemmäs. Billy painoi päänsä alas ja iski lapionterän syvempään maahan.

”Hoi”, Judith sanoi kärkevästi jo kaukaa, ”tallipoika, tule siivoamaan esteet kentältä. Minä katsos en voi.”

Billy kohotti katseensa.

Tallipoika?

Billy viskasi vihaisena lapion kädestään ja se kolahti yllättävän äänekkäästi kovaan maahan. Charlotte näki tapahtuman ja käänsi Shalian häntä kohti. Billy kiroili henkäyksensä alta, käänsi selkänsä ja kumartui.

”Mitä nyt?” Charlotte huikkasi. ”Etkö osaa enää lapiotakaan käyttää?”

Billy kiroili äänekkäämmin. Charlotte kohotti kulmiaan ja pysäytti Shalian aidan toiselle puolen. Hänen läsnäolonsa ärsytti Billyä entisestään; hän pystyi silmäkulmastaan ajattelemaan, kuinka ylväästi serkkutyttö istui hienon hevosensa selässä, omahyväisenä, oli niin olevinaan kuin prinsessa...

”Haluatko ratsastaa Shalialla?”

”Mitä?”

Charlotte kurtisti kulmiaan ja nyökkäsi sitten pienesti, kuin vakuuttaakseen itsensä.

”Niin. Voit mennä sillä loppukäynnit, jos haluat, sillä aikaa kun minä siivoan puomit kentältä.”

Billy tajusi, että hänen suunsa oli auki. ”Oletko tosissasi?”

”Joo”, Charlotte sanoi ja luisui jo alas satulasta. ”Haluatko?”

”Miksi annat minun mennä Shalialla?” Billy kysyi epäluuloisena, vaikka olikin tullut lähemmäs. Charlotte ei koskaan päästänyt ketään rakkaan arabinsa selkään. Ei edes Kittyä. Tai äitiään.

”Hetken mielijohde varmaan”, sanoi Charlotte kevyesti. Hän ojensi Shalian ohjia häntä kohti. ”No?”

Billy empi. Häntä kyllä kiehtoi ajatus ratsastaa Shalialla, olihan se tosi hieno hevonen ja kerta sillä ei kukaan muu koskaan päässyt, mutta noin odottamaton ja avokätinen tarjous tuntui toisaalta epäluonnolliselta ja epäilyttävältä. Samalla kun hän yritti keksiä, mikä koira tässä olisi haudattuna, hän oli jo kiertänyt aitojen ali ja ottanut Shalian ohjat käteensä. Charlotte hymyili hieman surumielisesti. ”Tarvitsetko jakkaraa tai punttausta?”

Billy katsoi satulaan. Jalustimet olivat korkealla esteharjoitusten jälkeen.

Hän astui Shalian vierelle ja koetti nostaa jalkaansa jalustimeen, muttei ylettänyt. Charlotte risti sormensa ja teki niistä kupin, johon Billy taittoi polvensa.

”Yksi, kaksi...”

Billy kapusi satulaan ja suoristautui siellä. Charlotte katsoi häntä alhaalta ja hymyili edelleen tuota erittäin epätavanomaista, alaviritteistä hymyä. ”Joo... pärjäät jo varmaan.”

Billy ei vastannut. Hän haki jalustimet varpaisiinsa; ne olivat aivan liian lyhyet. Hän kumartui pidentämään niitä reilusti. Shalia käänteli korviaan ja katseli uteliaana, kun Charlotte käveli sen edestä siivoamaan esteitä. Se otti pari askelta emäntänsä perään luullen, että oli talutettavana, mutta pysähtyi, kun Billy otti vähän ohjasta. Saatuaan jalustimet hyvin, hän siisti ohjat oikeinpäin käsiin ja painoi hiljaa pohkeita. Arabi lähti kuuliaisesti käyntiin.

Se tuntui kapealta ja kevyeltä. Billy piti siitä tunteesta.

Yleensä hän ratsasti Axea, joka oli myös aika kapeaselkäinen, mutta toisaalta ’laatikkomainen’ ja liikkui epätasaisesti ravitaustastaan johtuen. Shalia oli juuri päinvastoin; sen käyntikin tuntui melkein leijumiselta. Nemo oli pyöreärunkoinen, vaikkakin pehmeä; ja Tofu nyt tietysti leveä kuin silta pituussuunnassa.

Totta kai Billykin haaveili omasta hevosesta. Hän oli farmilla ainut, jolla ei sitä ollut (mummia ei laskettu, sillä tämä ei muutenkaan ollut juuri hevosten kanssa tekemisissä). Charlottella oli ollut Linda ja hänellä oli Shalian lisäksi Lunansa; Kittyllä oli ollut Jupiter ja nyt Choco; Gillian omisti ainakin vielä toistaiseksi Linkan ja Dewnillä oli Fifinsä. Kuultuaan joulun aikoihin, että hänellekin ostettaisiin oma lemmikki, Billy oli totisesti ehtinyt luulla ja innostua suuresti, että nyt hän saisi hevosen. Tai edes koiran, niin kuin Dewn oli saanut. Vaan ei... Billylle ostettiin marsu.

Se saattoi tietysti olla vain hänen omaa kuvitelmaansa, mutta Billyn mielestä hevosen saaminen Orange Woodiin oli eräänlainen kunniamerkki, ikään kuin tae tai todiste siitä, että tämän yksityisen omistaja kuului tallille ja oli osa perhettä. Tomfordilla ei ollut omaa hevosta, sillä tällä ei siihen olisi edes varaa ja hän oli muutenkin Orange Woodissa vielä keltanokka – Billy sen sijaan oli asunut tilalla nyt melkein kaksi vuotta ja oli verisukua... mutta hän ei ilmeisesti vieläkään ollut tarpeeksi sisäpiiriläinen.

Vai ei vain tarpeeksi hyvä hevosten kanssa?

Hän katsoi alas Shalian mustaan harjaan ja alkoi sitten kerätä ohjia lyhyemmiksi. Arabi kohotti päätään sitä mukaa, sen korvista toinen kääntyi kuulostelemaan tarkkaavaisesti taa.

Billyn ei tarvinnut kuin ajatella ravia, kun tamma jo keinahti hitaaseen hölkkään. Ravi oli niin pehmeätempoista, että siinä oli helppo istua, mutta Billy kevensi kuitenkin. Hän nosti leukaansa ja painoi kantoja alas, piti tasaisen tuntuman. Shalia kaartoi kaulaansa tavalla, mitä kukaan muu hevonen ei ollut koskaan Billy selässään tehnyt. Se tuntui mahtavalta. Aivan kuin hän olisi huippuratsastaja.

Hän ravasi kentän ympäri vain kerran, sillä Charlotte oli jo kasannut puomit pois ja vienyt ne kenttäportin vieressä olevaan koloseen, jossa kenttäkalustoa pidettiin. Hän seisoi portilla kädet lanteillaan ja Billy koki parhaakseen ottaa takaisin käyntiin ja ratsastaa vähän harmissaan tytön luo.

”Puhe oli kyllä vain loppukäynneistä”, Charlotte sanoi, mutta lähinnä puolihuvittuneeseen sävyyn. ”Oliko kivaa?”

Billy silitti tammaa hitaasti kaulalta, muttei vastannut mitään. Hän ei halunnut ylistää serkun hevosta liiaksi, ettei tämä kuvittelisi Billyn kadehtivan Shaliaa häneltä tai mitään sellaista...

”Ratsastan tallinoville asti”, hän sen sijaan sanoi. Charlotte virnisti ja avasi portin heille. Shalia pärskähti ja venytti kaulaansa alas.

Tallin edessä Billy loikkasi alas ja taputti hevosta lämminhenkisesti, kun Charlotte ei huomannut. Hän vilkaisi tamman vatsaa ja kutkuttava ajatus pulpahti hänen päähänsä: ehkäpä hän voisi saada Shalian varsan...?

Charlotte otti tamman ohjat itselleen. ”Nähdään satulahuoneessa ASAP.”

Billy meni siis sinne odottelemaan ja lisäsi yhtyeen nimiehdotusten perään omansa (Black Socks), kunnes Charlotte tuli jonkin ajan kuluttua Shalian satula ja suitset mukanaan, ja he molemmat kävivät katsomaan bändivihkoa.

18.01.2016 - ”Alexiina…”, Billy mutisi, kun kaksinpuheluun sopiva hetki myöhemmin tuli: Charlotte oli lähtenyt käymään vielä myöhäisessä iltatallissa katsomassa Shaliaa ja sen ”vatsaa”, ja isoäiti laitteli makuuhuoneessa hermostunutta Oliveria takaisin nukkumaan. Alexiina odotti itselleen kahvia keittiön tiskipöydän ääressä — kinan oli tosiaan täytynyt olla melko rankka, sillä Alexiina oli teenjuoja. Kahvinkeitin porisi ja valo sammui, Alexiina tarttui kannuun ja kaatoi siitä itselleen mukiin. Hän oli yhä poissaolevan näköinen. ”Eikö ole vähän myöhäinen ajankohta kahville?”

17.01.2016 - Charlotte nosti Shalian westernsatulan tangolta ja suuntasi harjakorikaapille. Hän rypisti hajamielisesti otsaansa. Sitten hän heilautti kaapin oven auki ja kolusi sieltä Shalian vaaleansinisen harjakorin satulan päälle. Kädet alkoivat väsyä kannattelemaan satulaa. Hän käveli satulahuoneen ovelle.

”Tuletko nyt laittamaan meille jotain kentälle?” hän sanoi Kittylle.

”Westernkamaa vai?”

”Niin. Voisin harjoitella Shalian kanssa sitä lankkua ja jos keksit jotain muita tehtäviä.”

”Selvä pyy”, Kitty heilautti kättään sotilastervehdykseen. ”Mutta hei, sano sille ponis hoitajalle, ettei toi passaa. Kun se tulee tallille seuraavan kerran, se saa luvan harjata noi villat tosta huovasta ja heittää sen pesuun.”

”Joo, minä sanon, kun näen Matruusaa”, Charlotte sanoi.

Hän suuntasi hevosensa karsinalle ja laski lännensatulan pidikkeelle, henkäisi ja pyöräytti hartioitaan. Westernsatulat painoivat satatonnia enemmän kuin kepeät estesatulat.

”Moi, Shallalaiseni”, hän tervehti karsinassa olkia hamuavaa mustaa arabialaistaan. Se oli Charlotten ilo ja ylpeys, eikä hän nytkään pidellyt leveää hymyä, joka kiri hänen kasvoilleen, kun Shalia nosti päätään ja hörähti hänelle hiljaa. Hän laski harjakorin lattialle, poimi sieltä yhden suan ja puikahti karsinaan. Shalia nuuhkaisi hänen kämmentään ja harjaa, ja Charlotte rapsutti sitä kaulalta alkaessaan puunaamaan hevostaan. Vatsan kohdalla hän hiljensi tahtia ja piti hetken kättään Shalian kyljellä. Siellä oli muotoutumassa uusi hevonen… Hänen oman Shaliansa ensivarsa… Charlotte laittoi korvansakin karvaa vasten, muttei kuullut kuin porinaa ja kuplintaa ruoansulatuskanavassa. No, eihän Shalian astutuksesta ollut kuin vasta pari viikkoa, eihän siitä tietysti vielä mitään huomaisi.

Kitty laittoi kentälle maapuomeista käytäviä, lankkusillan ja kahisevasta pressusta telttaa. Hän oli käsistään niin näppärä, ettei siinä kauan nokka tuhissut, kun esillä oli jo melkein kisoista menevä rata. Charlotte ja Shalia tulivat kentälle, kun Kitty raahasi yhtä tynnyriä lumista hiekkaa pitkin ja pyöräytti kohdilleen.

”Onkos passeli?”

”Tosi hyvä”, Charlotte nyökkäsi ja nousi satulaan. Hän asetteli ohjakset toiseen käteen ja pyysi Shalian käyntiin. ”Mitä noilla tynnyreillä meidän pitäisi tehdä?”

Kitty ei sanonut mitään, katsoi vain merkitsevästi. Kun Charlotte tuijotti häntä kauhistuneena takaisin, ymmärtäen tehtävänannon sanomattakin, tallityttö purskahti nauruun. ”Kyllä teidän pitää sitäkin ruveta harjoittelemaan.”

”En ole ikinä kiertänyt tynnyreitä”, Charlotte hermoili.

”Nimenomaan. Ei se niin vaikeaa ole.”

”Se näyttää vaikealta.”

”Alotat tietty ensin ravissa. Ja siinä on tietty kuvio, ensin ton ympäri vastapäivään ja sitten tonne…”

Alexiina ja William kävelivät kentän laidalle. William pyyhkäisi lunta muurin päältä ja nojasi siihen katsellessaan veljentyttärensä ratsastusta: Charlotte ravasi Shalialla jo varsin jouhevasti tynnyreitä ympäri Kittyn kannustaessa ja jakaessa neuvojaan.

”Sehän näyttää hyvältä”, sanoi William hajamielisesti, vaikkei hevosista oikeastaan juuri mitään tiennytkään. Alexiinakin katsoi sinnepäin, mutta käänsi sitten taas huolestuneet kasvonsa takaisin mieheen.

Hengästynyt Charlotte pysäytti Shalian kauempana kentällä, taputti sitä kaulalle ja jutteli onnistumisesta innoissaan Kittyn kanssa. Pian kuului: ’Ei! Ei nyt vielä!’ ja Kittyn äänekästä tsemppausta.

Kentän keskivaiheilla Kitty oli saanut Charlotten puhuttua ympäri ja tämä laukkasi nyt ensimmäistä kierrostaan Shalialla tynnyreiden ohi ja ympäri. Musta hevonen ja tummavaatteinen ratsastaja erottuivat erityisen vahvasti valkoista maisemaa vasten. Kentän takaisen tammalaitumen takana merikin oli kalpea ja hiljainen.

Molemmat katselivat poissaolevasti, kuinka Charlotte kirmasi lyhyttä laukkaa hieman liian hätiköidysti ja tynnyri meni kumoon. Lumi ja sora lensivät Shalian takakavioista pitkälle ilmaan.

William nyökkäsi tervehdyksen, jossa oli sillä kertaa enemmän yhteisymmärrystä kuin vielä kertaakaan aikaisemmin ja lähti, ja Alexiina jäi katselemaan, miten Charlotte jäähdytteli Shaliaa, mutta mielessään hän tuumi, ettei tuulimyllyn palo ehkä ollut kaikilta kanteilta niin huono asia. Ehkä vanhan palaessa, se antaisi tilaa jollekin uudelle… uuden lehden kääntämiselle yhden jos toisen elämässä.

23.12.2015 - Alexiina taputti nopsasti Charlotten poskea ja palasi kirjeiden ääreen. ”Sitten, sitten…”, äiti nosti eteensä jonkin pitkältä luettelolta näyttävän. ”Haluaisin keskustella alustavasti teidän kaikkien kanssa seuraavasta vuodesta. Minulla on tässä ylhäällä vähän hahmotelmaa siitä, mitä tuleman pitää… voitte esittää niistä mielipiteenne. Ensiksi, Shalian astutus—”

”SHALIAN ASTUTUS?!” huusi Charlotte niin kovaa, että äiti katsoi häntä moittien ja Moto hörähteli naureskellen.

”Kuulit oikein—”

”Me siis astutetaan Shalia??” Charlotte oli niin innoissaan, että tuntui kuin takapuoli voisi irrota.

”Hyvä päätös”, virkkoi Judith taustalta.

”Voi, miten kivaa!” Gillian ilahtui ja Kitty yhtyi samaan.

Äiti ryki. ”Tammikuussa olisi tarkoitus pitää siitospäivät… luentoja ja sellaista aiheeseen liittyvää. Siinä samalla sitten astutetaan Shalia sekä Candy.”

”Millä orilla? Joko se on valittu? Saanko minä valita??”

”Ori on jo valittu”, äiti sanoi, ”mutten usko, että sinulla on siitä mitään valittamista.”

Ja vähän yllättäen Charlotte pudisti päätään ja oli vain pelkkää hymyä: hänen oma arabinsa saisi pikkuarabivauvan!

”Heinäkuussa olisi myös yksi Englannin matka, mitä tuumiskelin… jos Shalia on jo silloin käytössä, haluaisitko lähteä kanssani reissuun?” äiti kysyi katsoen Charlotteen.

Charlotten leuka loksahti.

”Ai… ai niin kuin, että minä ihan jopa tosiaan pääsen oikeasti mukaan?”

”Etkä vain mukaan, vaan koko matka olisi sinulle”, äiti nyökkäsi.

”Minne sitten? Ninthwoodiin?”

”Voisimme poiketa sielläkin, mutta eräällä peribrittiläisellä hevostilalla, Hemsburyssä, olisi Horse Show –tapahtuma, johon voisit osallistua Shalian kanssa.”

Charlotte oli yhä suu auki. Lopulta hän tajusi, että häneltä odotettiin vastausta, joten häkeltyneenä hän nyökytti nopeasti päätään ja ähki: ”J-Joo …joo!” Hän ei edes välittänyt, mitä tapahtuma sisältäisi, hän tiesi vain, että se kuulosti hurjan hauskalta.

Äiti nyökkäsi.

24.11.2015 - ”Katsos, Judith tulee tuolta. Eikö teillä ala kohta valmennus – mitä Shalia on edelleen pihalla?”

Judith Becker tosiaan rullaili juuri talliin nyökäten heille tervehdykseksi ja tuli suoraan heitä kohti. Häiriintyneen oloinen Charlotte laahusti tiehensä hakemaan hevostaan.

Judith kääntyi katsomaan kuinka kavioiden kopse yltyi ja Charlotte toi Shalian talliin sisään. Alexiinakin riisti silmänsä Infernosta ja vakuutti jälleen kerran hiljaa mielessään itselleen, että olihan Fifinkin kanssa onnistuttu. Miksei siis Infernonkin?

Charlotte kiinnitti hevosensa käytävälle ketjuihin, ja valpas tamma tarkkaili silmät kirkkaina heidän kaikkien päitten yli jonnekin kauas. Infernon riehuminen taukosi hetkeksi ja se työnsi hieman päätään karsinasta, nuuhki ilmaa. Ohikiitävän hetken tamma ja ori tuijottivat toisiaan. Sitten Inferno alkoi huutaa korvia vihlovan kimakalla oriäänellä.

”Lotte, et voi jättää Shaliaa niin lähelle!” Alexiina sanoi. ”Vie se tuonne ihan toiseen päähän!”

Charlotte otti Shalian taas irti ja käännytti sen ympäri. Infernosta levottomaksi muuttunut arabi sipsutti hänen perässään häntä ylhäällä peremmälle tallikäytävällä.

”Siinä on kyllä hieno hevonen”, sanoi Judith äkkiä hyväksyvästi ja rullasi lähemmäs. Alexiina seurasi. Judith jäi silmäilemään Shaliaa tarkasti sillä välin, kun Charlotte nouti sen harjakorin ja alkoi sukia mustaa hevostaan. ”On, on kyllä. Oikein erinomainen…”

”Shalia on menossa kantakirjaan”, Alexiina virkkoi taustalta. ”Se on saanut kiitettävät sertit näyttelyistään.”

Shalia nuuhkaisi Judithin kämmenselkää itämaisen herkkään tapaansa ja liikahteli sitten kärsimättömänä paikoillaan, malttamattomana päästä liikkumaan.

”Onko se varsonut kertaakaan?”

”Ei ole…”

”Kannattaisi ehdottomasti tiineyttää. Jollain hyvätapaisella, rauhallisella oriilla.”

Charlotten silmät olivat ymmyrkäiset, kun hän kuunteli heidän keskusteluaan hevosestaan.

”No, niin no… niin varmaankin”, sanoi Alexiina. ”Totta puhuakseni olin ajatellut, että kun Shalia vasta tuli meille ja… tuota niin”, hän katsoi suoraan Charlotteen, joka tapitti takaisin samalla, kun pyöritti Shaliaa kumisualla, ”kun se ostettiin Lottelle kisakaveriksi, ei tuntunut kovin järkevältä ajatellakaan varsoja vielä muutamaan vuoteen.”

”Pikkujuttu. Ensimmäinen varsa on hyvää näyttöä ja nostaa tamman arvoa, jos jälkeläinen vain on yhtään laadukas. Treeniä voi jatkaa pitkälle tiineyden aikanakin ja se on yksi hujaus, kun tamma pääsee takaisin käyttöön.”

Alexiina oli sen suhteen epäileväinen, mutta sitten Charlotte sanoikin: ”Vau, Shaliasta varsa! Se olisi ihanaa.”

”Olisiko?” Alexiina kysyi kulma koholla.

”No joo!”

”Teille tulisi tauko valmennukseen. Sinähän olit niin kärsimätön pääsemään kisakentille.”

”Juu, mutta ei se haittaa... ei se tauko iänpäivää kestä, niin kuin Judith sanoi... Voidaanko me astuttaa Shalia, että ensikesänä sillä on varsa?” Charlotte näytti toiveikkaalta.

”Katsotaan…”

Mutta niin onnellinen oli tuo hymy, hymy, jollaista Alexiina ei ollut taas pitkään aikaan tyttärensä kasvoilla nähnyt, että Alexiina päätti heti illalla ruveta kalastelemaan orivaihtoehtoja Shalialle.

21.11.2015 - Varhain seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan talvisen usvan häilyessä ympärillä, kentän keskellä tavattoman uninen Charlotte istui takapuoli kohmeessa Shalian satulassa.

”Miksi meidän täy-täy-täytyy pitää treeni näin aikaisin?” hän valitti silmät ristissä ja haukotellen kita ammollaan. ”En ole kunnolla vielä edes herännyt.”

”Koska minulla ei ole aikaa iltapäivästä, kun ne tarkastajat tulevat. Etköhän kohta virkisty, kun päästään tositoimiin.” Alexiina kantoi viimeisen puomin maahan tolppien väliin ja sääti pidikkeitä. Hän laski niitä reilusti… toiseksi viimeisiin tappeihin.

”Kavaletteja?” ähkäisi Charlotte äänessään halveksuntaa ja pettymystä.

”Kavaletit ovat oikein kelpo treeniapu”, Alexiina sanoi reippaasti ja siirtyi säätämään seuraavaa estettä. ”Niillä on vinha teho, mitä tulee tarkkuuteen ja ratsastajan rataratsastukseen, teiden käyttöön – ja ratsastajan tai hevosen itseluottamuksen petraamiseen.”

”Hyvä on, hyvä on”, Charlotte mutisi ja otti Shalian käyntiin. Alexiina käännähti saappaankannoillaan, kun jumppasarja oli valmis ja läiskäisi kätensä yhteen.

”Lämmittelyraviin sitten, hop hop…!”

Charlotte pyöritti silmiään ja maiskautti suullaan Shaliaan vauhtia.

”Aseta ympyrällä…”

Charlotte kevensi hieman kankeasti, mutta johtui kai kylmästä. Ilmassa oli todella hyhmäinen tuntu. Alexiina kohotteli kauluria paremmin leuan peitoksi.

”Katse sinne minne olet menossa…”

”Me vasta ravataan kenttää ympäri!”

”Nii-in, volteillakin sinun tulee muistaa katsoa ympyrän alkupisteeseen tai teette soikioita.”

”Miten sitten näen asetuksen?!”

”Älä tiuski minulle takaisin, vaan tee niin kuin sanon. Olen nyt valmentajasi, en äitisi. Älä paina kantapäitä liikaa alas…”

Jotakin tyytymättömältä mutinalta kuulostavaa kantautui Alexiinan korviin, kun Charlotte ja Shalia ravasivat hänen ohitseen.

”Myötää nilkoista, niin jalustimet eivät valahda pois jaloista. Säilytä suora linja kyynärpäästä kuolaimeen!”



*

Charlotte riisui kyykyssä Shalian etujalan äärellä tammalta suojia eikä ollut vieläkään tajuta kuulemaansa; kuinka kusipäiset vanhemmat Gillianilla olikaan!

Billy nojasi yhden karsinan oveen epäuskoinen ilme kopeilla kasvoillaan. ”Eivät he kai voi niin tehdä? Linka on Gillianin hevonen.”

”Gillian ei ole vielä täysi-ikäinen, joten valitettavasti he kyllä pystyvät myymään Linkan, sillä kunnes hän täyttää yhdeksäntoista, hänen vanhempansa ovat sen osaomistajia”, äiti selitti voipuneesti.

”Epäreilua!” ulvahti Charlotte pystymättä enää pidättelemään itseään. ”Miten he saattavat?! Jos te myisitte Shalian—”

Raicy käveli talliin hakemaan Rickyä ja pysähtyi silmäämään heitä. ”Mistä on kyse?”

”Gillianin mulkkuvanhempansa myyvät Linkan ilman hänen suostumustaan!” huusi Charlotte hirmuisen vihaisena Gillianin puolesta, sillä ajatuskin siitä, että hän menettäisi Shalian jonkin typerän perheriidan päätteeksi, sai hänet sykkimään raivosta.

”Älä enää koskaan käytä tuota termiä kuulteni”, isä sanoi tökäten etusormen korvaansa.

Charlotte nousi ylös syli täynnä Shalian jalkasuojia ja viskasi ne koppaan yhä tulisen järkyttyneenä. Vaikka hän ehkä jaksoikin valittaa vanhemmistaan ja heidän oikuistaan, olivat he kuitenkin yleisesti ottaen reiluja. Neuvoteltavissa. Sitä hän osasi arvostaa aina entistä enemmän tällaisissa tilanteissa.

20.11.2015 - Shalia kalisutteli kuolaimiaan, kun Charlotte raahasi sitä pois jälleen yhdeltä Judith Beckerin rääkkitehotunnilta. Hänen jalkansa olivat spagettia, kätensä olivat olleet katketa ja inhottava polttava kivistys kirveli silmäkulmissa.

”Hei, älä välitä”, lohdutti Kitty ja kuiskasi: ”Mäkin vähän pelkään häntä.”

”En minä häntä pelkää”, Charlotte tokaisi. ”Shaliaa hän pelottaa, ei minua.”

”Juu”, sanoi Kitty leppoisasti ja iski silmää. Charlotte ärähti itsekseen. Hänen suloinen tammansa katsoi häntä kirkkailla nappisilmillään vähän hämillään. Charlotte katsoi takaisin ja huokaisi sitten. Ei hän voinut syyttää Shaliaa; ei vika ollut hevosessa. Tosiasiassa Judith sai hänet aina niin hermostuneeksi, että hänestä tuntui, ettei hän osannut yhtään mitään ja kaikki meni aina päin mäkeä.

”Kuinka valmennus sujui?” äiti kysyi hyväntuulisesti lakaistessaan tallin lattiaa. Oliver istui ison puulaatikon päällä hypistellen jonkun hevosen pientä pääharjaa ja osoitti Charlottea sormellaan. Alexiina hymyili pojalle ja lepersi: ”Joo-o, siinä on sisko. Hän näyttää vähän vaisulta, eikö näytäkin? Ei tainnut mennä ihan putkeen rattastus…”

”Äiti, kiltti”, Charlotte sanoi epätoivoissaan. ”Minulla oli juuri yksi ratsastusurani katastrofaalisimmista tunneista ikinä, joten”, hän levitti käsiä pyytäen myötätuntoa.

”Eihän se nyt niin huonosti voinut mennä?”

”Oi, meni silti.” Hän laittoi Shalian ketjuihin käytävälle ja nyppi ratsastushansikkaat käsistään. ”Ensiksi satulasta irtoaa jalustin, sitten Shalia pukittaa—se ei koskaan pukita!—ja sitten minä en tajunnut yhtikäs mitään siitä, mitä piti tehdä, ja kaikki apuni menivät jotenkin ristiin ja Shalia hermostui siitä ja… ja sitten vielä putosin, kun se säikähti jotakin. Ja tietysti kaikkien piti olla katsomassa juuri tänään, kaikkien Kittystä joulupukkiin.” Hän niiskaisi harmissaan ja heitti hanskat ämpäriin.

Äiti katsoi häneen pahoillaan.

”Voi, kultaseni. Ensikerralla sitten sujuu paremmin.”

”Eikä suju!” Charlotte kivahti. Hän otti kypärän päästään ja viskasi senkin samaan harjaämpäriin. ”Se ei suju! Se ei ikinä suju eikä tule sujumaan, koska minä en osaa!” Ja kiskottuaan Shalian satulan hevosen hionneesta selästä, marssi tiehensä.

Alexiina palasi talliin missä Charlotte harjaili Shaliaa rivakassa tahdissa. Hän jäi katselemaan tämän touhuja Oliver sylissään.

”Kultaseni”, hän aloitti jonkin ajan kuluttua hellän huolellisesti, ”jos sinusta tuntuu pahalta etkä halua jatkaa… voimme aina etsiä sinulle uudenkin valmentajan, jos Judithin kanssa ei suju. Kuule”, hän sanoi äkkiseltään ”mitä jos minä pitäisin sinulle valmennuksen?”

Hitaasti, Charlotte kohotti katseensa. ”Että mitä?”

”Minä – pitäisin – sinulle – ratsastustunnin. Mitäs sanot?” Alexiina hymyili odottavaisesti.

Charlotte vain tuijotti kuin Alexiina olisi hänestä sanonut jotain täysin sekopäistä.

”No?” Alexiina kysyi kärsimättömästi.

”Ai sinä opettaisit minua ratsastamaan?”

”No… niin.”

”Sinä. Minun äitini.”

”Niin. Mikä siinä nyt on niin ihmeellistä? Minähän olen ja teenkin sitä leipätyökseni.”

”Joo, mutta minua. Sinä et ikinä ole opettanut minua.”

”Höpsis, olenpas…”

”Et kyllä ole”, Charlotte tivasi, ja Alexiinasta tuntui inhalta, että hän taisi kyllä olla oikeassa. Tai ainakaan juuri nyt ei tullut mieleen…

”No, mitä sanot? Heti huomenna?”

Charlotte vaihtoi kumisuan toiseen harjaan ja mietti.

”Okei…”, hän lopulta sanoi hitaasti. ”Joo… okei.”

”Hienoa”, Alexiina nyökkäsi asiallisesti. ”Sovitaan tarkemmin ajankohdasta, kun tiedän aikatauluni paremmin.” Hän rapsutti Shaliaa otsalta ja jätti tyttärensä huolehtimaan hevosensa loppuun yksinään.

19.11.2015 - ”Mutta entä se orivarsa?” Kitty kysyi.

”No”, Alexiina yritti taas hymyillä, ”sen kanssa voimme yrittää. Ajattelin, että siitä olisi projektiksi meille kaikille, sillä se on kuulemma melko… tappurainen tapaus.”

”Kuulostaa hyvältä!” Kitty innostui taas.

”Joo, minä haluan myös osallistua”, sanoi Billy.

”Ja minä!” nyökkäsi Gillian.

”No jaa…”, mutisi Charlotte hitaasti ja pyöritteli äkkiä vettä lasissaan, ”minulla on sen verta läksyjä ja Shalian kanssa treenaamiseen menee aikaa, että…”

”Sinä et vain uskalla”, Billy sanoi omahyväisesti. ”Pelkäät yhtään raisumpia hevosia.”

”Enhän!”

”Lopettakaas sitten”, sanoi Raicy.

13.11.2015 - Epämääräisessä, epätodellisessa olotilassa Gillian kääntyi poispäin kentältä ja raahusti silmät edelleen kaukaisuuteen harittaen kohti tallia.

Charlotte oli siellä, jynssäsi yksinään Shalian karsinassa ruokakippoja.

Gillian jäi ovensuuhun tuijottamaan.

Charlotte vilkaisi häneen ja nosti toista tummaa kulmakarvaansa kysyvästi.



*

”Kerro minulle minusta”, Charlotte sanoi ja otti mukavan asennon Shalian estesatulan ääreltä.

07.11.2015 - Moto ei ollut suinkaan ainut, joka tahtoi tahkota Charlotten päähän jotain uutta, ja olihan Charlottella koulustakin velvollisuuksia. Judith Becker, äidin palkkaama uusi ratsastuksenopettaja, oli samalla myös Charlotten ja Shalian estevalmentaja – eikä Charlotte ollut yhtään sen enempää kärryillä hänenkään ensimmäisellä tunnillaan.

”Aivan liian kovat kädet, hellitä, hellitä… Kun annat pohkeilla käskyn, tee se oikeaan aikaan: nyt… nyt… nyt… eikö sinulla ole lainkaan rytmitajua? Puristat vain nopeasti silloin, kun vasen takajalka on ilmassa… no nyt… nyt…” Pienennäköinen nainen rullatuolissa – häntä kohtaan voisi luulla tuntevansa myötätuntoa, mutta pah ja aivan muuta: Judith oli jo vain muutaman päivän sisään osoittanut olevansa tehty totisesta tappurasta, eikä häntä vastaan pullikoitu. Hän sanoi kaiken mitä ajatteli, ja sattui se sitten kuulijaan tai ei, se ei ollut ’hänen murheensa.’

”Minä en totisesti ole mikään päähäntaputtelija. Terve kritiikki kasvattaa, ja sen teho vain vahvistuu, kun asiat sanoo napakasti. Missä painopisteesi oikein on, tyttö hyvä? Shalia viistää, kun et istu suorassa!”

Tunnin lopuksi Charlotten teki mieli itkeä, vaikka hän ei yleensä sillä tavalla ottanut itseensä. Hänellä oli olo, että hän oli tumpeloin ratsastaja koskaan, ja Judithin palautteesta sai käsityksen, että Shaliaa suorastaan pahoinpideltiin. Tilannetta ei helpottanut yhtään, että kentänlaidalle oli kerääntynyt uteliaita katsojia, joita kiinnosti minkälainen tämä uusi Alexiinan palkkaama ratsastuksenopettaja olisi. Kitty, Gillian, Tomford, pari tuntiratsastajaa ja hevosenhoitajaa, sekä äiti sylissään Oliver, seisoivat muurin takana – kaikki melko totisen näköisinä.

Charlotten pää oli muutenkin jo halkeamispisteessä kaikesta tänä syksynä saadusta ajattelemisenaiheesta. Ihme, ettei hän ollut vielä ihan seonnut!

”Esteitä et tule näkemäänkään ennen ensivuotta”, Judith louskutti leukojaan ja rullasi lähemmäs, kun Charlotte jalkautui Shalian selästä itku kurkussa. ”Ensin käymme totaalisesti käsiksi perustyöskentelyysi, jossa on vakavia puutteita—älä nyt herranen aika, tyttö hyvä, ala siinä pillittää.”

”En minä pillitä”, Charlotte mutisi, mutta hänen äänensä kuulosti tukkoiselta.

”Sinulla ei ole mitään syytä ottaa tätä niin itseesi. Nykynuoret sitten ovat heikkohermoisia. Sanoinko minä kertaakaan, että olet huono? Luuletko, että suostuisin alkuunkaan opettamaan sinua, jos en näkisi, että sinussa on potkua paljon enempää kuin äsken näytit?”

Charlotte pyyhkäisi kasvojaan hihaan salaa samalla, kun heilautti ohjat tammansa pään yli ja lähti sitten taluttamaan sitä ulos kentältä.

Äiti näytti myötätuntoiselta, ehkä jopa vähän syylliseltä siitä, että oli pistänyt Charlotten moiseen hornankirstuun. Charlotte meni vaisuna talliin ja alkoi alakuloisena riisua Shaliaa.

”Se oli aika rankkaa tekstiä”, sanoi Gillian pehmeästi. Hän ja Tomford olivat seuranneet häntä sisään. ”En tiedä uskallanko itse ollenkaan mennä hänen tunneilleen. Hän haukkuu varmaan minutkin ihan pystyyn.”

”Tuskin. Sinä olet luonnonlahjakkuus”, Charlotte tokaisi katkerana. ”Olet aina ollut hyvä hevosten kanssa ja ratsastamaan… minä olen surkimus sinun rinnallasi.”

”Älä puhu noin”, Gillian henkäisi.

”Puhunpas, koska se on totta. Kyllähän se nähtiin jo Lindan kanssa, en minä mitään osaa…”

”L-Linda oli tosi… mo-monimutkainen hevonen! Kyllä se minullekin kiukutteli silloin harvoin, kun sen kanssa olin… sinä sait siitä paljon irti Moton tunneilla, varmasti enemmän kuin minä olisin saanut.”

”Kiitos, kun yrität lohduttaa, mutta tuota ei niele kyllä kukaan.” Charlotte veti satulan Shalian yltä ja poimi vyön istuinosan päälle, kohensi sitä uupuneena käsivarsillaan. ”Tyttöystäväsi on patahuono valehtelemaan, vai mitä?” hän lisäsi Tomfordille, joka hätkähti.



*

Äidin lähdettyä, Dewn tuli huoneeseen. Hän istui Charlotten sängynlaidalla ja alkoi soittaa kitaraa ja laulaa Tracy Lawrencea, mikä sai Charlotten parkumaan kuin pikkuvauva. Hän pyysi, että Dewn lopettaisi ja veisi sen sijaan Shalialle heinää, koska oli unohtanut ruokkia hevoset. Dewn vastasi hänelle, että Shalia oli myyty, sillä Charlotte ei ollut voittanut sillä GP-luokkaa ja hevonen oli halunnut Tystä osaavamman ratsastajan. Charlotte ei uskonut sitä, vaan kinasi vastaan, sanoi, ettei Ty edes pitänyt hevosista ja, että Shalia kyllä välitti hänestä enemmän…

Uni sulautui ja muuttui toiseen…

04.11.2015 - Saatuaan läksyt taputeltua, Charlotte vaihtoi tallivaatteisiin ja lähti hakemaan melko mutaisena seisoskelevaa Shaliaa tarhasta. Hän talutti hevosen sisälle talliin, kiinnitti käytävälle, haki harjakorin ja ryhtyi kuuraamaan mustaa hevostaan kuivahtaneesta mutakerroksesta, joka peitti tamman jalkoja ja kylkiä. Se oli tietysti tomerana tyttönä etsinyt tarhasta sen ainoan vielä kuraisen kohdan, jota heikko lumi ei ollut muuttanut routaan, ja pyörähtänyt siinä muutamaan otteeseen, kun kerran vielä ehti.

Kun hän oli ehtinyt jo hännän siistimiseen asti, tallitoimiston ovi äkkiä avautui ja äidin ääni puhui jollekulle: ”—aivan. Nyt voin vielä tarkemmin esitellä ja näyttää niitä paikkoja…” Äiti astui tallikäytävälle ja jäi pitämään ovea auki. Charlotte ei kiinnittänyt heihin huomiota omissa ajatuksissaan viimeaikaisia murheitaan pohtien ja kumartui keskittymään kurapalleroihin Shalian jouhissa. Askelet lähestyivät ja pian äiti sanoi lähempää: ”Tässä onkin tyttäreni hevonen, Shalia. Se ei ole käytössä tunneilla. Lotte—”, äiti pyysi hänen huomiotaan.

Charlotte vilkaisi heihin, muttei nähnyt kuin äitinsä seisomassa Shalian pääpuolessa. Sitten melko tiukka ääni sanoi jostain: ”Tervehdys.”

Charlotte kurkotti kaulaansa ja astui sivuun ja näki sitten Shalian lavan taa piiloon jääneen tuimailmeisen ja kapeakasvoisen naisen. Hänen piirteensä olivat terävät; pitkä ja ohut nenä, hyvin kapea suu, pienet silmät ja silmälasit. Hiukset olivat vaaleanruskehtavat ja hienoiset, vedettyinä aivan päänmyötäisesti poninhännällä takaraivoon. Hän oli Alexiinaa vain puoleenväliin saakka eikä sen takia ollut näkynyt hevosen takaa.

Nainen istui nimittäin pyörätuolissa.

01.11.2015 - Charlotte kiristi Shalian vyötä huultaan purren Andrewn sanoja jälleen päässään vatvoen.

”Oletteko valmiita?” Äiti istui Moon satulassa ja suoristi valkoista stetsoniaan. Isä seisoi Rickyllä hänen vieressään valmiina, iso telttarinkka selässään. Charlotte sipaisi Shaliaa kaulalta ponnistaessaan kyytiin ja toivoi, että hänen otsassaan olisi nappi, jota painamalla aivot saisi kytkettyä pois päältä. ”Hyvä!” äiti sanoi, kun kaikki näyttivät peukkua. ”Lähdetään.”

Konkkaronkka keinahti käyntiin, Moo ja Ricky etunenässä. Seuraavana menivät Gillian Fifillä (Charlotte tuijotti voikkoa hypnotisoituneena), Shalia, Billy Africalla, käsipuoli-Tomford Tofulla ja perää piti Kitty Castrolla.

Charlotte hakkasi itseään ohimoon vapaalla kädellään. ”Älä ajattele sitä, älä ajattele sitä. Hän ei ole täällä nyt, hänellä ei ole juuri nyt hätää, joten ei auta hermoilla…”

”Kielii mielenvikaisuudesta, kun puhuu päälleen”, kuului mairean omahyväinen ääni Shalian takaa ja Billy virnuili häijysti, kun Charlotte erehtyi vilkaisemaan sinne suuntaan. Billyä selvästi kaihersi, että Tomford oli taas saanut hänen lempihevosensa ja oli siksikin naama pidempänä kuin Africalla.

Shalia nousi mäkeä reippaasti korvat höröllä – sille ei rankka maastoretki ollut mitään.

29.10.2015 - ”Onko minullekin uutisia?” kysyi Charlotte ivallisesti.

Billy käänsi pussittavat silmänsä häneen päin. ”Jannu niittitakissa. Hiippaili epämääräisesti nurkilla ja, kun kysyin mitä asiaa, halusi tietää sinusta.”

Andrew, Charlotte ajatteli heti.

”Niin, ja Shalia on yksi niistä kengättömistä”, lisäsi Billy vahingoniloisesti.

Charlotte ähkäisi hiljaa. Kotiinpaluusta hän ei ollut muuta odottanut kuin juuri ratsastusta omalla ihanalla Shaliallaan.

20.10.2015 - Iltapäivän kevyen sateen aikaan he seisoivat ratsastuskentän laidalla ja seurasivat Gillianin lämmittelyä Dodolla. Ilmanala ei ollut muuttunut, vaan yhä edelleen raskaat pilvet varjostivat horisonttia ja muutoin kaikkialla oli koleaa ja ankean harmaata.

Charlotte oli aikaisemmin saanut olla puominnostelija, mutta nyt hänkin saattoi pitää taukoa ja vain katsella muiden ratsastusta. Olisihan se ollut tietysti ihan huippua mennä siellä Shalian kanssa muiden kisaratsukoiden seassa sen sijaan, että norkosi aidan takana…



*

”Billy on hyvä tyyppi. Sano terveisiä, kun palaatte kotiin”, Dewn sanoi seesteisesti Charlotten mutinoista sen suuremmin välittämättä. ”Odotan myös ihan mielenkiinnolla, että pääsen näkemään kaikki uudet hevoset ja miltä talli nyt näyttää valmistuttuaan!”

”Maneesityömaassa ei ainakaan ole vielä mitään nähtävää, siellä törröttää vain ruma metallihöskä”, Charlotte sanoi ja ajatteli taas heti Lindaa ja sen jälkeen Shaliaa. ”Mutta minäpäs sain sen arabin, josta silloin niin kovasti olit, ettei äiti ja isä ikinä osta minulle sellaista!”

”No niinpä taisit”, Dewn nauroi.


*

Äiti antoi kypäränsä ja punttasi Charlotten puoliveritamman selkään. Reipas ja aktiivinen hevonen tuntui mieluisalta, mutta vähän ylivireältä. Ei aivan yhtä sirolta kuin Shalia, mutta melkein. Phoebella ratsastamaan pääseminen kohotti kuitenkin Charlotten mielialaa ja hän hymyili vähän. Äiti hymyili rohkaisevasti takaisin.


*

Santhmeth hyppäsi kuin pakoon pyrkivä jänis ja sen jalat löivät äänekkäästi puomiin, joka lensi alas. Theodore ei aikaillut, vaan veti hevosen pysähdyksiin voimallisin keinoin. Hänen taluttajansa kiiruhti kentän laidalta hänen luokseen mukanaan raippa, jonka Theodore otti käteensä ja alkoi mäiskiä hevostaan lautasille.

”Tête de nœud!”

Hätääntynyt ja hämmentynyt Santhmeth ei selvästikään ymmärtänyt mitä oli tekeillä ja yritti paikoillaan pukitella ratsastajaansa alas, mutta Theodore kiristi ohjaa ja antoi raipan viuhua vielä useita kertoja.

”Mitä hän oikein tekee?!” henkäisi Gillian käsi kauhusta suunsa edessä. ”Hirveää! Kuinka hän voi rankaista hevosta siitä, että sitä pelottaa!”

Charlottekaan ei ollut laisinkaan tyytyväinen. ”Minähän sanoin, että hän on pissipää…”

”Hei, ei kiva”, sanoi Kitty ja risti lihaksikkaat käsivartensa.

”Oh, mutta Theo tekee juuri oikein”, kuului mairea ääni heidän takaansa. Nora oli löytänyt heidät ja liittyi nyt heidän seuraansa jostain syystä itsetyytyväisen näköisenä. Charlottea ärsytti tämän tekopyhimysmäinen asenne.

”Ai sinä kannatat eläinrääkkäystä, Nora?”

Nora nosti toista terävänohutta kulmaansa ja katsoi häneen säälien. ”En tietenkään. Mutta minä satun tietämään, että Santhmeth tarvitsee rohkaisua tehdäkseen parhaansa.”

”Rohkaisua? Piiskaa ja väkivaltaa? Kutsutko sitä rohkaisuksi?”

”Santhmeth on erityislaatuinen”, Nora ilmoitti arvokkaasti. ”Vain Theodore voi ratsastaa oriita.”

”Minä taas uskon, että siinä vaiheessa, kun väkivalta alkaa, ihminen on lakannut tyystin ymmärtämästä hevosta…”, sanoi hiljaa Gillian, joka katsoi melankolisesti miten Theodore ajoi arabiaan esteelle raippa jo valmiiksi läiskyen.

”Te olette maalta ratsastuskoulusta. Kuinka voisittekaan ymmärtää aitoveristen päälle? Siinä suhteessa arabialaiset ja englantilaiset täysveriset ovat samankaltaisia; niitä ei ole tarkoitettu joka pyllyn alle, vaan ainoastaan tasokkaiden käsiin...”

”Minun ei koskaan tarvitse raipata Shaliaa!” kimpaantui Charlotte, mutta Nora ei enää oikein kuunnellut.

”Söpöä”, hän heläytti epäkiinnostuneena suuta maiskauttaen ja tiiraili kentällä ratsukon menoa kampaustaan sukien. ”Mutta ei minulla ole juuri nyt aikaa tämän enempää teille, lapsukaiset. Minun täytyy nimittäin mennä… tapaamaan Lucas Duvellia.” Ja hän poistui ylväästi astellen, kuin olisi kaikkia heitä muita ylempiarvoisempi.


*

”No, Lotte, aiotko sinä sitten ottaa ensikerralla osaa?”

Hitaasti, Charlotte käänsi kasvonsa vastapäätä istuvaa Noraa kohti. Tämä hymyili hänelle teennäisesti ja räpsytteli ripsiään.

”Jaa… en tiedä. Ehkä.”

”Sillä arabialaisellasiko? Se ei kuitenkaan taida olla ihan Santhmethin veroinen.”

”Joo ei”, livautti Charlotte, ”Shalia näet nimittäin hyppää niitä esteitä.”

18.10.2015 - ”Onko Shalia tuntunut mieluisalta?” Moto kysyi hyväntuulisesti ja laski kahvimukia alemmas. Charlotte nyökkäsi vaisusti. Sitten hän yritti väkisinkin hymyillä edes vähän, jottei vaikuttaisi liian melankoliselta, ja helpottuneena siitä, ettei Moto udellut Tamuli-illasta, lisäsi: ”Joo… meillä synkkaa hyvin. Shalia on helppo ratsu.”

”Mainio kuulla”, sanoi Moto seesteisesti.

Charlotte nosti vähän katsettaan. ”Sinä kai et enää aio valmentaa meitä… vai?”

”Peruslajeissa, en”, Moto sanoi. ”Erikoistun pelkästään NHB:seen.”

Charlotte nyökkäsi. Sitä hän voisi taas kokeilla nyt, kun alla oli Shalian kaltainen Lindaa luotettavampi ja Lunaa rauhallisempi hevonen. Kylläpä nyt tekikin mieli ratsastamaan…

17.10.2015 - ”Perillä ollaan!”

Charlotte pidätti mustaa arabiaan, Shaliaa, kun Fifi heidän edestään otti itselleen parkkipaikan hevospuomin luota. Maassa rapisi kuivahtaneita syyslehtiä kavioiden alla. Reipas musiikki tanssipaikalla saatteli heitä, mutta Charlotte ei ollut oikein juhlatuulella. Aikaisempi riita Andrewn kanssa kaihersi häntä, eikä hän voinut olla ajattelematta, että ellei olisi niin umpipäinen, he olisivat saattaneet olla siellä tänään yhdessä. Hän heilautti jalkansa hivenen katkerana satulan yli ja hyppäsi maahan, silittäen kiitokseksi Shalian siroa päätä sen valkoista ohutta piirtoa pitkin.

”Gills, mikä Linkan jalassa on?” Kitty huudahti.

Gillianin ja Kittyn ihmetellessä jotakin, Charlotte veti lännensatulan Shalian selästä ja kantoi sen aittaan. Sitten hän kahmaisi vähän heinää ja heitti sitä hevosten eteen, jotka alkoivat heti mussuttaa, tuhista ja pärskiä tyytyväisinä.

12.10.2015 - ”Olisipa meilläkin Boulice”, sanoi Charlotte ja iski haarukan perunaan silmäillen sitä ärtyneenä. ”Mummi plus hän, eikä minulle jäisi mitään kotitöitä. Tiedätkö, että jouduin eilen siivoamaan kanalan, tamppaamaan petivaatteet, haravoimaan, pesemään matot ja vielä tänään saan kuulemma käydä vintin läpi? Arestin piti kestää vain viikonloppu, mutta ehei, isäkin laittoi sormensa peliin ja määräsi minulle vielä lisää kotitöitä! Ikään kuin kaikki aika ei menisi koulutehtäviin, kokeisiin ja Shaliaan ja Lunaan…”

08.10.2015 - Kentän laidalle ilmestyi heitä valmentaneen Kittyn lisäksi muitakin katselijoita: Alexiina ratsasti sisään Lovexilla varjossaan mustapolkkatukkainen eläinlääkäri Yvonne. Myös aiemmin päivällä jo Shalian maastossa lenkittänyt Charlotte nousi Oliver sylissään istumaan kivimuurille lähelle Kittyä, joka puhui paidanpieluksessa olevaan pieneen mikrofoniin, jotta hänen äänensä kantaisi kisakatsomon kaiuttimista tuulen huminankin ylitse.

”Olen saanut liikaa ajateltavaa liian lyhyessä ajassa… En pysty enää jäsentelemään mitään, kaikki on vain ihan sikin sokin tuolla.” Charlotte tökkäsi sormella otsaansa.

”Kokeile kirjoittaa päiväkirjaa”, Gillian ehdotti. ”Se auttaa minua.”

”En muistaisi kuitenkaan sitä ylläpitää. Unohdin Lindankin päikyn jossain vaiheessa, ja Shalialle en ole vielä edes hankkinut omaa.”

06.10.2015 - Alexiina pakersi edelleen papereiden kimpussa syvässä keskittymisen tilassa, kun tunteja myöhemmin Raicy aukaisi toimiston oven ja astui Oliver sylissään sisään.

”Olen menossa laaksoon”, hän ilmoitti ja laski Oliverin lattialle. ”Talolla ei ole ketään, paitsi Charlotte. Jätän pojan tänne.” Hän puhui jäykästi ja asiallisesti, etenkin mainitessaan Charlotten nimen. Siitä Alexiina päätteli, että Raicy oli edelleen vihainen heidän aiemmasta kiihkeästä ja kireästä keskustelustaan koskien Charlottea ja tämän tapailemaa miestä.

”Y-hym”, Alexiina sanoi kohottamatta katsettaan.

”Tulen myöhään.”

”Y-hym.”

”Oliver ei ole syönyt.”

”Yymm.”

Raicy pörrötti pienen poikansa pellavapäätä, suoristi selkänsä ja tarttui ovenkahvaan.

”Odota, Raicy”, Alexiina sanoi ja rypisteli taas kulmiaan. ”Sanoitko, että Charlotte on talolla?”

”Niin”, Raicy sanoi. ”Muita ei ole. Äiti on tapaamassa ystävätärtään ja minä otan Billyn mukaan.”

”Mutta Charlottehan on ratsastamassa Shaliaa kentällä”, Alexiina huomautti. ”Juurihan hän lähti.”

Raicy oli hetken aikaa hiljaa. ”Jaa”, hän sitten sanoi. ”Luulin… olin kuulevinani ääniä hänen huoneestaan yläkerrasta. Käskin hänen pysyä kotosalla, ja hän vastasi takaisin.”

Nyt Alexiinan kulmat olivat niin korkealla, että saattaisivat pian tipahtaa.

”Enpä tiedä kenet käskit meille jäävän, mutta se ei voinut olla Charlotte.”

Raicy toljotti häntä ja Alexiina katsoi takaisin silmät selällään. Hän yhdisti kaksi asiaa toisiinsa ja oli siinä samassa pongahtanut seisomaan: Raicy kääntyi ympäri ja poistui ripeästi tallista, Alexiina perässään Oliver kainalossa.

”Charlotte!” Alexiina huusi kentän muurin yli.

”Mitä?” tyttö huusi kentältä, ravaten Shalialla volttia. Alexiina ei kuitenkaan jäänyt vastaamaan saatuaan varmistuksensa, vaan kiirehti Raicyn perään kohti taloa.

”Kuka perhana siellä sitten oli hänen huoneessaan?” Raicy murisi harpatessaan kuistin portaat yhdellä isolla askelella.

”Katsoitko hänen huoneeseensa?”

”En, huusin portaiden alapäästä ja hän vastasi.”

”Mutta eihän se voinut olla Charlotte!”

02.10.2015 - Koska jutustelu Samin kanssa oli yhtä vastavuoroista, kuin olisi yrittänyt keskustella Shalian uuden westernsatulan kanssa, Charlotte jätti hänet lällytarinoineen ja vei laukkunsa sisälle. Hän vaihtoi tallivaatteisiin ja hakeutui Shalian karsinalle. Tuumasta toimeen, nyt voisi taas testata sitä uutta satulaa, josta ei ehkä seurustelukumppaniksi ollut, mutta laadukkaaksi ratsastusvarusteeksi kylläkin. Hyveensä kullakin.

26.09.2015 - Autossa vallitsi sopuisa radiohiljaisuus—ei aina tarvinnut täyttää tilaa turhalla metelöinnillä. ”Tiedätkö, mitä minä ajattelen? Me emme ole pitkään aikaan heittäneet yhdessä maastolenkkiä.” He ajoivat takaisin kotiin. ”Sinä ja minä. Mitäs tuumaat? Lähdetkö mukaan? Nyt heti?”

Charlotte teki liikkeen olankohautuksen ja nyökkäyksen välimaastosta. ”Okei”, hän sanoi. He poikkesivat kotona sisään haukkaamaan välipalaa ja vaihtamaan tallivaatteisiin, ja menivät sitten hakemaan hevosia tarhasta. Alexiina hymyili ilahtuneesti, kun huomasi Charlotten laittaneen päähänsä mustan stetsoninsa, jonka Raicy oli käynyt hänen kanssaan ostamassa — ajatus oli ollut Charlotten oma.

Alexiina suki ja varusti lännenvarusteisiin coloradorangerinsa, Moon, ja Charlotte nousi tottuneesti Shalian selkään.

”Teille pitää vielä ostaa se westernsatula, kun tässä joku päivä on aikaa enemmän”, Alexiina huomautti katsellessaan Charlottea pienessä estesatulassa. ”Käynti satulasepälle. Mukavampi sitten maastoilla.”

Pian molemmat hevoset laskeutuivat huolellisesti alas mäkistä polkua alas laaksoon, pienen puron vartta pitkin. Alexiina meni edeltä istuen rennosti ja katsoi aina välillä taaksepäin Charlotten ja Shalian perään. Arabi nosteli kavioitaan sirosti polulla ja kantoi päätään kaarella. Oli ilmiselvää, kuinka paljon sopusointuisemmin nuo kaksi tulivat toimeen, varsinkin, kun muisteli Lindaa ja Lottea… Alexiina huokasi ja sanoi olkansa yli varovaisesti: ”Huomenna on sitten se Lindan muistojuhla kahdeltatoista.”

Charlotte ei vastannut. He pääsivät ritirinnan vasta alalaakson hiekkatiellä ja silloin Shalia kiri Moon vierelle. ”Kuule, kun minua jäi niin vaivaamaan… Onko sinulla ja Billyllä jotain riitaa keskenänne? Mitä hän mahtoi tarkoittaa, kun sillä tavoin syytti sinua Lindasta?”

Charlotten kasvot kiristyivät—kun hän teki niin, hän muistutti paljon isäänsä.

25.09.2015 - Puomi lähestyi kuin olisi leijunut, leijunut kuin heliumpallo. Shalia pompahti kavalettien yli kevyesti ja reilulla ilmavaralla, mutta Charlotte pysyi hyvin mukana. Hän suoristi selkäänsä, ohjasi hevosen puoliympyrälle ja yhtä helposti yli vielä kolmen matalan okserin sarjasta.

”Teidän pitäisi ottaa osaa Power Jumpiin”, hymyili Gillian vaisusti, kun Charlotte ravasi Shalialla hänen ja Dodon luo. Poniori höristi korviaan ja hörähti kohteliaan romanttisesti, mutta tammatyttö oli kuin ei huomaisikaan. Se katseli pää korkeuksissa talleille päin; oli kai haistavinaan illan ensimmäisiä heiniään.

”Kerro tuo äidille ja varaudu kirjoittamaan vähintään viiden sivun selonteko siitä, miksi se ylipäänsä olisi edes ajatuksen tasolla miettimisen arvoista”, sanoi Charlotte pidättäessään Shalian pysähdyksiin. Hän silitti sitä kaulalta. ”Mutta ollaksemme realistisia, me ollaan vielä ihan alkutekijöissä.”

”Niin. Hyvin se kuitenkin sujuu jo, vaikka te olette olleet kimpassa vasta tämän kuun. Se näyttää tosi kauniilta, teidän yhteistyö. Paljon… paljon paremmalta, kuin Lind—”

Charlotte katsoi Gilliania, joka vaikeni äkkiä ja punastui hyvin syvästi. Puhe Lindasta sai kaikki herkiksi ja varovaisiksi Charlotten seurassa. Ikään kuin peläten, että tämä pillahtaisi äkkiä suuriin kyyneliin entisen hevosensa johdosta. No, ajatteli Charlotte kirpeästi, sitä ei tulisi tapahtumaan. Vaikka Lindan tapaus oli sarjassamme ’olisi ollut kivempi, ettei niin olisi koskaan tapahtunut’, ei sille enää mitään voinut. Onneksi kyseessä ei ollut ollut Luna, koska sitten Charlotte olisikin voinut olla sydän kallellaan paljon pahemmin. Gillian erityisesti oli ollut Charlottelle oikein todella mukava Lindan onnettomuuden jälkeen, mutta kaikki kaikessa. Tyttö pidätteli pää painuksissa Dodoa, jotta ori ei olisi käynyt liian tuttavallisiin väleihin Charlotten ratsun kanssa.

”Miten teillä? Kitty on pitänyt teille rääkkiä suunnilleen joka toinen päivä”, vaihtoi Charlotte puheenaihetta.

”Hyvin”, vastasi serkkutyttö ja hänen pisamaiset kasvonsa olivat edelleen värikkäät syksyisessä maisemassa. Hän katseli jokseenkin vaivaantuneesti käsiään, ympärilleen, maahan, Dodon harjaan... kaikkialle, paitsi Charlotteen.

”Hm? Onko… Hermostuttaako?” kysyi Charlotte. Gillian kohotti katseensa miltei hämmästyneenä ja säikähtäneenä. ”Power Jump?” Charlotte selvensi.

”…E-Ei… ei, tai kyllä, kyllä vähän, mutta… ei se… minä…”

Charlotte kallisti päätään ja nojasi taaksepäin Shalian satulassa. ”Niin? Kerro! Kiemurtelet kuin ankerias.”

Gillian hehkui helakkaposkisena. ”Ei se mitään… kotiasioita vain”, hän mutisi.

”Ooh”, sanoi Charlotte ja nojautuikin nyt eteenpäin, ”no sitten puhut oikealle henkilölle. Minä olen ekspertti, mitä tulee ongelmiin ja konflikteihin vanhempien, erityisesti äidin, kanssa.”

”Äiti ei haluaisi tukea tätä. Hän ei halua, että ratsastan Ranskassa.”

”Mitä hänellä on Ranskaa vastaan?”

”Ei—ei Ranskaa, vaan ratsastusta ylipäänsä. Minun pitäisi lähteä Sveitsiin.”

”Miksi? Mitä siellä on?”

”Joitain… tuttuja vain. Äsh”, sanoi Gillian äkkiä epäluonteenomaisen sähäkästi ja näytti hetken liki kiukkuiselta, mitä Charlotte oli tuskin nähnyt. Hän katsoi Charlottea tuimasti, avasi suunsa, aikoi juuri sanoa jotain, kun—

”Gillian! Lotte!” äiti viittoili heitä kentän porteilta. Charlotte vilkaisi vielä Gillianiin, joka riiputti päätään ja näytti jo menettäneen hetken kiihtymyksensä. Charlotte maiskautti ja Shalia lähti kepeään raviin, Dodon ja Gillianin seuratessa perässä.

”No?” huusi Charlotte jo kaukaa. Äiti jatkoi viittomista ja odotti heitä lähemmäs.

”Viekää hepat jo talliin ja tulkaa kotiin”, hän sitten sanoi. ”On päivällisaika ja pidämme pienen… palaverin.”

”Palaverin?” Charlotte kohotti kulmaansa ja vilkaisi Gillianiin, joka pudisti ihmeissään päätään.

”Niin, jutellaan siitä sitten. On aika selvittää muutamia asioita tässäkin perheessä…” Sen sanottuaan, äiti harppoi tiehensä. Charlotte liukui Shalian selästä ja tamma pomppasi kauemmas Dodosta, joka oli tullut haistelemaan sitä liki. He taluttivat hevoset talliin omiin karsinoihinsa, riisuivat suitset ja satulat, sukaisivat nopsasti läpi ja jättivät ne rauhassa syömään. Charlotte ravisteli mustaa tukkaansa ojennukseen, kun he talsivat kohti taloa ja jostakin heidän seuraansa yllättäen liittyi Tomford. Tämä tervehti heitä tuttuun tapaansa ja yhdessä kaikki kolme astuivat kuistin kautta sisään.

*

”Eipä siinä kai muuta”, äiti seisoi kädet tuolinsa selkänojalla. ”Ai niin. Olen hakenut meille uutta ratsastuksenopettajaa itseni lisäksi ja muutama henkilö on ottanut yhteyttä. Sovin heidän kanssaan tässä myöhemmin sopivaa hetkeä tulla haastatteluun ja tutustumiskäynnille, mutta mikäli heistä joku on sovelias hommaan ja tuntuu kaikin puolin luotettavalta, saamme jälleen lisäystä henkilöstöön.”

”Entä minun valmentajani?” kysyi Charlotte kammeten nyt röhnötyksestään istumaan paremmin. ”Kun Moto ei enää valmenna minua, mutta nyt sain Shalian niin—”

”Kyllä, se on ollut puheena. Tämän kyseisen ratsastuksenopettajan olisi tarkoitus olla myös teille oma valmentaja.”

Charlotte pyöritti ruokaa lautasellaan ja otti sitä suuhunsa. ”Kunhan ei ole mikään Grand Prix –koulutreenari…”

20.09.2015 - ”Charlotte on niin hyvä pari Shalian kanssa”, sanoi Alexiina äkkiä taas iloisemmin. ”Oletkos katsellut heidän työskentelyään kentällä? Todella kaunista ja sopusointuista.”

”En muistanutkaan, että hän osaakin ratsastaa”, Raicy sanoi ilkikurisesti, ”kun seurasi sitä säheltämistä ja riitelyä Lindan kanssa, mikä suoraan sanottuna oli aika hirveää—”

”Minun vikani, otan täyden vastuun. Heillä ei niin sanotusti vain klikannut...”

Loppumatka Raicyn ja Alexiinan kaksinkeskisestä maastoretkestä menikin sitten jo virittyneemmässä mielentilassa, reippaammassa ravissa takaisin päin kohti kotitilaa, jutustellen flirttailevaan sävyyn huomisesta, joka tulisi olemaan heidän päivänsä.

15.09.2015 - ”Ei hän siitä piitannut muutenkaan. Valitti aina, kuinka se ei tottele ja näykkii vain. Se yritti potkaista minuakin kerran!”

”Joo, mutta ajattele nyt vähän...”

”Haluaa taas vain luoda draamaa ympärilleen. Sitä se tekee. Ei sitä oikeasti kumminkaan niin paljoa liikuta...”

”Miten voit puhua noin? Mä olen ainakin vieläkin ihan shokissa koko tapahtumasta!”

”No, oli se hirveää, en sitä väitäkään, mutta sanonpahan vain, ettei se ole mikään syy antaa yhtäkkiä hänelle kaikki anteeksi.”

”Linda oli kuitenkin Lotten hevonen...”

”Eikä ollut, ei enää.”

Charlotte kuuli heidät selvästi. Hän kyhjötti Lunan karsinassa, koska hädän hetkellä oli löytänyt paremman turvan ja lohdutuksen vanhasta ponistaan, kuin uudesta hevosestaan Shaliasta. Hän hytisi, muttei itkenyt. Häntä ei itkettänyt. Hän ei ollut vuodattanut kyyneltäkään Lindan onnettomuuden jälkeen, ei, vaikka oli miltei sen omin silmin nähnyt tapahtumassa. Hänen olonsa oli omituisen ontto ja poissaoleva ja Charlotte oli aika varma, että oli lopulta saanut itsekin tartunnan tähän aikuisia vaivanneeseen mystiseen tautiin, jonka seurauksena yksi toisensa perään hukkasi hymykapasiteettinsa.

”Älä viitsi hei, Billy, onko mikään ihme, että tällainen vetää hetkeksi hiljaiseksi?”

”Yritän tässä vain todeta, että se, että Linda juoksi auton alle, ei ole mikään syy antaa hänelle lupa tehdä mitä mielii!”

Charlotte laahusti poissaolevana ulos tallista päivään, joka ulkona oli yhä tuulinen, mutta myös kirkas. Taivaalla ei pilviä näkynyt kuin jokunen reppana ajelehtimassa päämäärättömästi laki sinertävän kaikkeuden, ja niihin katsahdettuaan Charlotten teki mieli lipua itsekin jonnekin... Yksi muista isompi erottui erityisesti ja muistutti epäselvästi hevosta. Charlotte hymähti. Siellä Linda laukkasi nyt pilvenä...

Hänellä oli jo aamusta Shaliaa kentällä työstettyään ollut olo (äiti oli antanut hänelle luvan jättää tänään koulu väliin eilisen takia), ettei kaikki ollut kohdallaan. Hänen olonsa omituisuus ja tietynlainen eksyneisyys taisi olla hyvin näkyvää, sillä yllättäen Tomford, joka oli varmasti tulossa suoraan koulusta talleille (äiti oli saanut hänet jollain konstilla pidettyä heillä jatkamaan työharjoitteluaan loppuun, vaikka Charlotte olisi ollut aivan varma, että rannalla tapahtuneen jälkeen poika katoaisi kuin taivaanlintu olemattomiin) käveli Charlotten ohi kuin ei oikeastikaan huomaisi tätä. Vasta miltei kohdalla, Tomford hätkähti teatraalisesti ja tuuppasi cowboylakin omasta päästään.

14.09.2015 - ”Haepas Linda ja muut merilaitumelta”, sanoi äiti poissaolevasti mutisten pestessään Rexin limaisia kuolaimia ämpärissä oriin karsinan edessä. ”Tuo tuuli tekee tammat varmaan hulluiksi, mikä ei tee niille hyvää...”

Charlotte oli lakaissut tallikäytävää, pisti harjan sitten pois ja lähti tottelevaisesti noukkimaan vanhan hevosensa kauempaa kentän takaiselta laitumelta, josta näköala avautui kauniisti merelle päin. Vastatuuli oli puskea hänetkin kumoon, kun Charlotte ehätti valkoisille lankkuaidoille saakka. Ensimmäiset syksyn varisseet lehdet kieppuivat korkeuksiin ja viuhuivat pitkin maita ja mantuja. Linda muistutti enemmän ruskeaa lihavaa sotanorsua kuin hevosta, luimiessaan korviaan itsekseen ja aina silloin tällöin näykkäillessään ilmaan sivuilleen. Se oli viimeisillään tiineenä ja sen valtava vatsa heilui puolelta toiselle, kun tamma lähti Charlotten viereltä narussa käyntiin. Charlotte olisi voinut leikitellen lasketella ainakin sata asiaa, missä hänen uusi hevosensa Shalia oli parempi kuin Linda: ensinnäkin rotu (arabialainen täysverinen oli Charlotten lempihevosrotu), väri (musta oli paljon hienompi kuin ruunikko!), monipuolisuus (Lindalla sai vain kiemurrella tylsää koulua; Shalia kävi miltei kaikkeen ratsastukseen esteistä westerniin), luonne (Shalia oli pirteä ja iloinen, kun taas Linda tiesi vain kaksi mielialaa: äksy ja itseriittoisen ylpeä) ja ennen kaikkea heidän yhteensopivuutensa (Shalia oli kuin tehty hevonen juuri häntä varten). Charlotten Lindan takia rapistunut itseluottamus hevostaitoihinsa oli lähtenyt uudelleen nousuun reippaan ja mukiinmenevän tottelevaisen Shalian kanssa.

”Ei sillä, että inhoaisin sinua”, hän mutisi hevoselle tuulen humistessa ympärillä, ”muttet itsekään ole kovin innoissasi ollut minun suhteeni.”

05.09.2015 - Kiihkeä ja jännittynyt odotus päättyi tänään, kun palasimme iltapäivän maissa takaisin Vancouverista peräkärryn kanssa ja mukanamme ihana Shalia!

Charlotte oli ollut mukana vielä koeratsastamassa Shalian ennen paperinvaihtoa ja rahan luovutusta, eikä tämä kokemus ainakaan pyörtänyt häntä toisiin aatoksiin. Hänen omien sanojensa mukaan "Shalia oli kuin pilvellä ratsastaisi, olen aina halunut kokea sellaista!"

Shalia tarhailee aluksi yksin, kunnes alkaa pikku hiljaa tutustua muihin tallikavereihinsa. Käykää toki kurkkaamassa mustaa neitoa, mutta antaa hänen olla aidan takana omassa rauhassaan ja palautua rankasta matkasta :)

Shalian karsina tulee olemaan Lindan vanha ja Linda siirtyy Nemon viereen.

14.08.2015 - Shalia on ollut All-Sim Evaluationin arvostelussa hienoin tuloksin:
RAKENNE 20/25 %
TYYPPI 20/20 %
KÄSITTELY 7/10 %
LENNOKKUUS 10/10 %
ASKELLAJIT 15/25 %
YLEISOLEMUS 10/10 %

Tuomarien kommentit olivat seuraavanlaisia:
"Kaunis, erinomainen tyyppi ja olemus rodunomainen. Seisoi kauniisti, hyvät jalka-asennot. Askellajeista löytyi rodulle tyypillinen lennokkuus, ilmavuus ja näyttävyys."

15.08.2015 - Orange Woodin ostettua aiemmin kesällä Lindan pois Charlottelta, tytölle ostettiin uusi hevonen. Shalia ox, tutummin pelkkä "Shalia", muuttaa Orange Woodiin Suomesta tutulta hevosvälittäjältä (samalta, jolta Lindakin pari vuotta sitten tuli) Vancouverin kautta.

Nätti kuin musta tulppaani, Shalia on 153 cm korkea arabialainen täysveritamma ja vain päälle 6-vuotias. Nuoresta iästään huolimatta se on erittäin potentiaalinen ja hyväluontoinen sekä rakenteellisesti ihanteellinen (A-SES:in arvosteluissa ansaitsi Bronze!). Shalia tulee ennen kaikkea Lotten kisakäyttöön esteratsastukseen, mutta myös kouluun ja lännenratsastukseen, johon Raicy on luvannut tamman vielä myöhemmin kouluttaa.

Tunneille Shalia ei ainakaan toistaiseksi osallistu.

04.08.2015 - ”Charlotte, kuulehan”, oli Alexiina kutsunut toimistostaan eräs ilta, kun Charlotte oli ollut kävelemässä avoimen oven ohitse. Hän oli tottelevaisesti tullut kurkkimaan ovensuulle ja kuulemaan mitä asiaa hänen äidillään oli, joka oli viittonut pöytänsä edessä olevaa ’vierastuolia’, pyytäen näin Charlottea istuutumaan. Charlotte kieltäytyi silkasta mielenjohteesta ja jäi sitä vastoin keikkumaan ovenkarmeihin. ”Olen tässä miettinyt…”, Alexiina laittoi kaiken muun edestään sivuun keskittyen vain häneen, ”kun me kerran ostimme Lindan sinulta ja Luna ei tule enää kysymykseenkään, sinulla ei tällä hetkellä oikeastaan ole ratsua.”

Charlotte taittoi päätään ilmaisematta mitään erityistä kasvoiltaan. ”Niinpä olen huomannut.”

”Isäsi ja minä—ja isoäiti tietenkin myös, olemme pohtineet ja tulleet siihen päätökseen, että… me ostamme sinulle uuden hevosen.”

”Niinkö?” Charlotte uskalsi räpytellä silmiään. Hän hieman uumoili näin jalomielisen lahjan pian kääntyvän kuitenkin siihen isoon MUTTA:an, joka vaatisi häneltä jotain vastineeksi. Sen takia hän ei vielä pomppinut ilosta.

”Niin”, Alexiina nyökkäsi huolellisesti ja harkitusti. ”Olethan vielä sitoutunut ratsastamiseen?”

”Joo”, vastasi Charlotte epävarmasti. Hän oli, eikö ollutkin? Äiti nimittäin tarkoitti tavoitteellista ratsastusta, sellaista, jossa ratsastaja halusi alati kehittää itseään ja mahdollisesti kilpailla. Ei pelkkää köpöttelyä. Mutta, jos hän saisi paremman hevosen, niin…

”Sinun pitäisi”, äiti painosti, ”koska jos tämä päätös tehdään—”

”Olen minä, lupaan”, Charlotte vakuutti.

”Myös kilpailuiden suhteen?”

”Esteillä, joo.”

”Mmm, koska minä…”, äiti näytti äkkiä katuvaiselta, lähes anteeksianovalta. ”En ole voinut olla ajattelematta, ettei Lindan ostaminen sinulle ratsuksi ollut ehkä se kaikista paras ratkaisu. GP-ratsu, tiesinhän minä vallan hyvin, mutta jotenkin oletin… mutta nyt huomaan, että olet suuntautunut enemmän rataesteille, eikä entisen huipputason kouluratsun kanssa sellainen ole kovinkaan käytännöllistä eikä reilua kummallekaan teistä.”

”Joo, no, mitä nyt pari estettä sai silloin tällöin silläkin ylittää”, Charlotte narisi kärkkäästi. Häntä oli usein kielletty ’kuluttamasta Lindaa puhki’, mikä oli aika typerää ottaen huomioon, että Charlottelle oli ollut tarkoituskin ostaa aktiivinen kisaratsu.

”Tiedän ja olen pahoillani. Kunnon ratsun puute on varmasti rajoittanut ja hidastanut kehitystäsi, ja se mahtaa harmittaa. Suorastaan ajattelematonta minulta. Minun olisi pitänyt tajuta se jo aiemmin, että te kaksi… että te kaksi ette oikein niin sanotusti ’natsanneet’. Sen sijaan sanoin itselleni—ja sinulle—että jos vain yrität kovemmin, treenaat kovemmin, saisitte sen toimimaan yhteispelillä, mutta taisin vain huijata itseäni ja kaikkia muitakin. Moto sanoi minulle monesti—”

”Mitä Moto sanoi?”

”Moto sanoi, että Linda ei sovi sinulle, ja meidän pitäisi harkita sinulle uutta hevosta. Se olikin osasyy, miksi silloin aikaisemmin ehdotin, että ostaisimme Lindan pois vastuultasi opiston käyttöön. Ja tammahan siirtyy pian mammaloman jälkeen joka tapauksessa eläkkeelle.”

Charlotte sanoi sen, minkä Alexiinakin aivan hyvin tiesi: ”Jos tästä nyt oikeasti joku opisto tehdään, niin tänne tarvitaan paljon uusia tuntiratsuja. Suurin osa on vanhoja kuin taivas, kuinka moni on minunkin lapsuudestani tuttuja naamoja? Ja sitten on tuollaisia, joilla ei voi edes ratsastaa kunnolla.”

Alexiina huokaisi. ”Niin. Tiedän.”

He olivat hetken vaiti Charlotten katsellessa tarpeettomasti ympäri toimiston seiniä. Tapetit olivat keltaiset ja elleivät piilossa korkeiden mappikansioita ja papereita pursuavia hyllyjä, niin sitten ruusukkeita ratsastuskilpailuista ja valokuvia hevosista sekä tuntilaisista. Siellä oli useita kuvia erityisesti Charlottesta Lunan kanssa, Charlottesta ylittämässä esteitä Lunalla, Charlottesta ilman satulaa Lunalla, Charlotte, Charlotte, Charlotte…

”Minun olisi pitänyt kuunnella sinua enemmän”, äiti jatkoi, ”silloin, kun valitit ratsastamisesta ja Lindasta. Pidin sitä kaikkea vain ’teinin murmutuksena’. Niin minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä. Viime vuosi oli, aika, jolloin odotin Oliveria… olin todella hermostunut hänestä, en ole enää niin nuori äiti ja kaikki tämä, mitä olen lukenut lapsen parhaasta mahdollisesta tavasta kasvattaa, ruokkia, vanhemmuuden vastuu… pelkäsin, etten olisi tarpeeksi hyvä.” Alexiina laski katseensa käsiinsä. Charlotte kuunteli häntä nyt hiljaa. ”Pelkäsin, että tekisin virheen taas, niin kuin sinun kanssasi.”

Charlotte tutki ääneti äitiään, joka oli nyt piilottanut kasvonsa sormien taakse. Äitikö peloissaan? Että tekisi virheen? Ennenkuulumatonta! Hän oli aina niin varma, käyttäytyi kuin tietäisi kaiken kaikesta ja kaikista; että hänellä olisi vastaus kaikkeen.

Hän piti kasvonsa piilossa, ja Charlotte toivoi, ettei äiti alkaisi itkeä hänen nähtensä. Se olisi vaivaannuttavaa, sillä Charlotte ei ollut kovin hyvä lohduttamisessa eikä etenkään oman vanhempansa kohdalla. Vanhempien oli tarkoitus lohduttaa lapsiaan, eikä toisinpäin. Hän huojentuikin suuresti, kun äiti lopulta nosti päänsä ylös eikä hänen kasvoillaan onneksi ollut kyyneliä.

”Joten nyt aiot ostaa minulle hevosen pahoitellaksesi huonoa valintaa edellisen kohdalla?” Charlotte näpäytti, mutta kevyeeseen, pohtivaiseen sävyyn.

Alexiina naurahti lyhyesti ja hermostuneesti. ”En tiedä. Jos sinä hyväksyt lahjuksia.”

”En tiedä olenko ihan niin korruptoitunut ja vajonnut teidän tasollenne”, Charlotte tuumasi.

Hänen äitinsä kohotti katseensa ja se heijasti huojentunutta yllättyneisyyttä, kuin kiitollisuutta siitä, että Charlotte suhtautui asiaan niinkin aikuismaisesti. Ja siellä ne olivat, Charlotte huomasi: kyynel-pisaroiden kimmellys äidin silmäkulmissa, joita hän oli piilotellut.

Ennen kuin tilanne olisi käynyt kiusalliseksi, Charlotte kiirehti jatkamaan kääntäen katseensa toisaalle: ”Joten siitä hevosesta sitten. Voinko minä tällä kertaa valita?”

”Hmm, me oikeastaan rajasimme ne jo muutamaan vaihtoehtoon”, äiti sanoi ja hänen äänensä oli jälleen vahva ja vakaa, äitimäinen jälleen kerran.

”Ai te olette?” Charlotte terästäytyi. ”Kysymättä minulta?”

”Tietenkin saat tehdä lopullisen päätöksen”, Alexiina sanoi, ”mutta nämä ovat osa sitä Suomen hevosvälittäjäverkostoa, sitä johon minulla on yhteyksiä, ja olisi enemmän kuin sopivaa—rahan ja muun suhteen—että suosimasi hevonen olisi yksi niistä.”

”Aaagh, hienoa!” Charlotte henkäisi. ”TAAS teet hevoskauppoja MINULLE kysymättä MINULTA. Saanko koskaan valita itse itselleni hevosta??”

”Hyvä on, jos kerran vaadit, ole hyvä ja etsi ja osta itsellesi hevonen. Minulla on vain kaksi kysymystä: mistä ajattelit aloittaa, ja toisekseen, millä rahalla?”

”En minä sitä meinannut! ARGH!” Ja niin heidän keskustelunsa oli jälleen hyvin kotoisa, hyvin äiti-tytär-tyylinen ja se tuntui tutulta ja turvalliselta.

”Jos voisit vain hetkeksi rauhoittua ja edes katsoa hevosia, jotka olemme löytäneet!” Alexiina sanoi. ”Sitten voit valita.”

Charlotte heitti kätensä ilmaan. ”Kuinka monta?”

”Kuusi me rajasimme, jotka katsoimme sinulle soveltuviksi. Kaikki melko nuoria, mutta hyvin koulutettuja ja—heidän sanojensa mukaan—hyväluontoisia, sopivia nimenomaan esteratsastukseen ja—”

”KUUSI? Olen aikeissa valita seuraavan hevoseni, jonka kanssa tulen kuitenkin viettämään pitkät aamut ja illat joka ikinen päivä, jonka kanssa treenaan ja kisaan, ja saan valita jopa KUUDESTA eri vaihtoehdosta niistä miljoonista, joita maailmassa hevosia on! ÄITI!”

”Taivaan vallat, Charlotte. Olen lähes varma, että pidät—”

”Onko yhtäkään kimoa?”

”…Kimoa? Ei, ei tainnut olla—”

”No niin. Näetkö?? Haluan kimon, olen päättänyt sen jo, että seuraava hevoseni tulee olemaan kimo.”

”Ole aikuinen, Charlotte, tai voimme unohtaa koko hevosen.”

”Et voi vaatia minulta jotain sellaista, johon en vielä ole kykenevä”, vastasi Charlotte näsäviisaasti. ”Tarkalleen ottaen en ole vielä aikuinen, joten voin—”

”Hyvä, huomaankin, että olet täysin kypsymätön hevosenomistajaksi. Unohda koko juttu.”

”Olen kyllästynyt ruskeisiin!”

”Karvan värillä ei ole mitään merkitystä!”

”ONPAS!”

”Kuinka lapsellista, vikisevä murkku! Hevonen voi olla vaikka kuinka upea ja hyvä tahansa ja paras mahdollinen sinulle, oli se sitten sininen tai vihreä!”

”Kunhan se ei ole ruskea!”

”Huokaus!”

Alexiina veti toimistopöydän laatikosta tulostetun ja yhteen nidotun paperikasan. Charlotte näki, että siinä oli pieniä kuvia hevosista ja jotain tekstiä kuvien alla. Hän oli jo valmiiksi kapinallisessa mielentilassa ja kehitteli mielessään mahdollisia ongelmia jokaiselle äitinsä ehdotukselle, miksi yksikään niistä ei olisi hänelle sopiva…

”Niin, lyhyesti ottaen, tässä on neljä ruunaa ja kaksi tammaa—”

”Oh, en pärjää oreille, vai? Ei tammaa!!”

”Suu suppuun. Ja, suuresti pahoitellen, yksikään niistä ei ole kimo.”

”Tylsää!”

”Mutta olen aika varma, että tämä yksi on sinusta mielenkiintoinen…” Alexiina käänsi paperin pöydän yli Charlotten nähtäväksi, joka (tylsistynein ilmein ja raskain luomin) vilkaisi sitä lyhyesti, sitten nopeasti uudelleen.

”A-arabi?!” hän henkäisi lähes kuulumattomasti. Äidin suu kääntyi vinoon hymyyn.

”Yhtäkkiä varteenotettava vaihtoehto?”

Charlotte jätti äidin omahyväisen huomion omaan arvoonsa. Hän oli liian kiireinen tuijottelemaan pientä blurraantunutta, pikselimössöistä kuvaa tulevasta hevosestaan sekä lukemaan sen alle painettua tietotekstiä:

Arabialainen täysverinen, tamma. Musta, 6-vuotias. 100 cm, helppo A. Kaunis ja hyväkäytöksinen, liikkuu kevyesti ja ilmavasti rodulle tyypilliseen tapaan. SA arvoinen, ASE-S: Bronze. Shalia ox.


Shalia.
Shalia.

Charlotte ei ollut edes kiinnostunut enää näkemään muita hevosia. Äiti silti kannusti häntä olemaan vastuullinen eikä tekemään liian hätiköityjä päätöksiä, vaan ottamaan kaikki tarjoukset huomioon—mutta että arabialainen! Charlotte oli unelmoinut arabialaisesta sitten…

Erittäin elävä ja värikäs kuva Lucasista punaisen arabitammansa selässä laukkaamassa varusteetta kukkivalla niityllä kiekautti Charlotten vatsan ylösalaisin raikkaalla, kutkuttavalla tavalla.

”Minä haluan tämän”, hän päätti välittömästi.

”No, se ei ole kimo”, äiti totesi. ”Ja ehkä sinun pitäisi kuitenkin harkita näitä muitakin. Tämä ruuna esimerkiksi tässä, se on kylläkin rautias, mutta erittäin kokenut ja varmajalkainen esteratsu sekä varmasti erinomainen opettaja, sen isä on—”

”Ihan sama”, Charlotte sanoi. ”Haluan Shalian.”

”Mmmh”, äiti huokaisi, ”kyllähän minä sen jo tiesin. Sanoin Raicyllekin: ’Odotas, kun hän näkee sen arabialaisen, ja se on siinä.’”

Sukupuu


ISÄLINJA: Esh Arah EVM

Nabhya Kirat
EVM
Izz al Din
EVM
Zariel al Din
EVM
Ieza Bi
EVM
Ra'fah al Qadr
EVM
De'fah Ra al Qadr
EVM
Ramah al Qadr
EVM
Shadhiyah Zahrah
EVM
Al Hakam
EVM
Zehhae Rashdagy
EVM
Qamira
EVM
Bahiyah
EVM
Hisadnya
EVM
Tesla
EVM
EMÄLINJA: Zadjy al Ispar EVM

Sukuselvitys

Isä Nabhya Kirat on komea ja laadukas, suomalaissyntyinen arabiori. Väriltään se on musta ja 154cm korkea. Nalleksi kutsuttu ori kilpailee kouluratsastuksessa Helppo A sekä Vaativa B luokkia kansallisella tasolla. Nuorempana ori kilpailu myös kenttäratsastuksessa edellisen omistajansa kanssa, ja pärjäsikin lajissa oikein hyvin. Mutta nykyinen omistajansa ei hurjemmasta menosta ole kiinnostunut, vaan tyytyy kilpailemaan kouluratsastuksen parissa, jossa ori on selvästi rauhallisempi kuin esteillä ja maastossa. Kisaelämän ohella ori on vaikuttanut myös suomalaisessa arabihevosjalostuksessa. Nallella onkin jo hieman alle neljäkymmentä jälkeläistä, joista yhdeksän oria on kantakirjattu isänsä tavoin I-palkinnolle arabihevoskantakirjaan. Kantakirjattuja tammoja orin varsoissa on toistaiseksi viisitoista. Tammat ovat pääosin II- ja III-palkittuja kahta I-palkittua tammaa lukuunottamatta.

Isän isä Izz al Din on myös suomalaissyntyinen, oikein hyvän mallinen, mutta jo iäkäs arabiruuna. Iivoksi kutsuttu ruuna kilpaili aikoinaan esteratsastuksen parissa 100cm luokkia vaihtelevasti menestyen. Kisaelämän alkutaipaleella silloinen ori ei niittänyt mainetta haastavan luonteensa takia, ja joutuikin muutaman eri omistajan ajaksi kiertoon. Viimein Iivolle löytyi asiantunteva koti, jossa se pääsi vihdoin näyttämään taitonsa, ja voittojakin alkoi kertyä kilpakentiltä. Iivo oli orina uudella omistajallaan muutaman vuoden jättäen jälkeensä kaksi varsaa. Myöhemmin tuli-luonteinen ori ruunattiin ja käytöskin muuttui hiljalleen tasaisemmaksi. Ruunavuosinaan Iivo jatkoi vielä kilpailuelämää muutaman vuoden ajan, kunnes joutui jättäytymään pois jalkavaivan vuoksi. Sittemmin Iivo on viettänyt ansaittuja eläkepäiviä rennossa ratsastuskäytössä, edelleen oikean ja viimeisen omistajansa hoteissa.

Isän emä Ra'fah al Qadr oli hyväsukuinen, ruunikko arabitamma, joka saapui Virosta suomeen 5-vuotiaana. Virossa asuessaan tamma ehti kilpailla juniori-ikäisen nuoren tytön kanssa kouluratsastuksen Helppo A-luokkia usein sijoittuen. Kilttiluonteiselle tammalle oli kuitenkin muita suunnitelmia kisaelämän sijasta, joten tamma muutti välittäjän kautta Länsi-Suomeen arabikasvattajalle. Suomeen saapuessaan tamma kisasi muutaman vuoden kouluratsastuksessa ennen Suomalaiseen arabijalostukseen siirtymistään. Tamma kantakirjattiin myös Suomessa II-palkinnolle ja varsoja se sai kaksi. Surullisesti tamman elämä jäi kuitenkin hyvin lyhyeksi sen kuollessa toisen varsansa varsomiseen.

Zariel al Din oli suomalaisen siittolan hieno ori, joka kisasi jonkin verran esteratsastuksessa. Ori oli tunnettu vähän tulisesta temperamentistaan ja sen vuoksi Zarielille valittiin tarkoin rauhallisempia tammoja. Ieza Bi oli yksi tällainen kiltti ja kuuliainen tapaus, joka ei kisannut ratsastuslajeissa, mutta sai mukiinmeneviä arvosteluja näyttelykehissä.

De'fah Ra al Qadr ja Ramah al Qadr olivat samalta arabitallilta Puolasta. Siittolassa kasvatettiin hyväsukuisia arabianhevosia ja ensimmäiselle palkinnolle kantakirjattu Ramah al Qadr oli yksi tallin kantatammoista. Varsinaisesti hevoset eivät juuri kilpailleet, kuin kävivät näyttelyissä ja show-kehissä. De'fah Ra al Qadr oli ruunikko ja Ramah al Qadr mustankimo.


Emä Shadhiyah Zahrah on hyvin kaunis kimo tamma, joka hoitaa yksityishevosen virkaa Keski-Suomessa. Tamma on ruotsin tuonti ja kilpailee tällä hetkellä Suomen matka-ratsastuksen maajoukkueessa pärjäten lajissa varsin hyvin. Saraksi kutsuttu tamma on luonteeltaan oikein kiltti ja rohkea. Se on kaikinpuolin mukava käsitellä ja ratsastaa. Matkakisojen lisäksi Sara on osallistunut muutamaan koulu- ja estekilpailuun ja etenkin koulupuolella se on napannut kivasti ruusukkeita. Esteetkin tammalta luonnistuu, mutta koulu on näistä kahdesta tamman bravuuri. Sara on kantakirjatamma, ja palkittu II-palkinnolla.

Emän isä Al Hakam on rauhallinen, hieman ruunamainen ori, joka on kiertänyt show-kehien lisäksi myös paljon kisa-areenoita. Ori on myös kokeillut matkaratsastusta pärjäten lajissa kohtalaisesti, mutta päälaji oriilla on esteratsastus. Esteradoilla ori hyppää leikiten 110cm luokkia ja on oikea ratojen mestari. Se ei tietääkseni ole kertaakaan jäänyt ilman ruusuketta, ja se kertoo paljon. Näyttelyistä ori on myös saanut hyviä lausuntoja ja on voittanut muutaman kerran isommat show-näyttelyt. Kantakirjaan ori pääsi jo nuorella iällä saaden II-palkinnon.

Emän emä Bahiyah on entinen ratsastuskouluhevonen Ruotsista. Tamma on luonteeltaan kiltti mutta hieman säpäkkä, joten se ei montaa vuotta ratsastuskouluelämää ehtinyt viettää. Muutettuaan yksityiskäyttöön uudelle omistajalleen Pohjois-Ruotsiin tamma aloitti pikkuhiljaa kilpailemisen kenttäratsastuksen helpoissa luokissa. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta suurimmaksi osaksi kilpailut on sujuneet hyvin. Tällä hetkellä Bahiyah on varsalomalla ja jatkaa siitostamman virkaa vielä toisen vuoden, jonka jälkeen siirtyy taas hiljalleen kisakentille. Bahiyah on III-palkinnon kantakirjatamma.

Zehhae Rashdagy oli saksalainen rautias arabiori, joka kisasi erittäin menestyksekkäästi esteradoilla. Valitettavasti se menehtyi melko nuorella iällä hoitovirheen vuoksi myrkytykseen - tapauksesta kohuttiin aikanaan paljon saksalaisessa hevosurheilulehdessä. Qamira oli hurjan kaunis KTK-I-palkittu kärpäskimo tamma, joka sekin hyppäsi jonkin verran esteitä.

Hisadnya on tuontiori suoraan Egyptistä. Se ei pärjännyt kovin kukkoisesti näyttelyissä ja kantakirjattiinkin vain juuri ja juuri kolmospalkinnolle, mutta luonne orilla oli mahtava ja sydän pelkkää kultaa. Ruotsissa syntynyt ja kasvanut Tesla oli äärimmäisen kiltti ja arabiksi raukea tamma, joka teki töitä ratsastuskoulussa ja harrastehevosena.

© Maahantuoja Viiru & omistaja



Luonnekuvaus


Historia

Charlottelle ostettiin uusi hevonen samalta välittäjältä, jolta hän sai edellisen - tosin hänelle liian vaikeaksi käyneen - hevosensa Lindankin. Tällä kertaa tosin rakkaus taisi olla enemmän molemminpuolista; olihan Charlotte haaveillut omasta iki-ihanasta ja höyhenenkevyestä arabialaisestaan jo kauan... Vaikka Shalia ei ollut valkoinen, se oli Lotten mielestä silti taatusti lopultakin se hänen Unelmahevosensa. Lue lisää...

Helmikuussa 2019 Charlotte luopui Shaliasta ja se myytiin Iso-Britanniaan.

Yleisesti

Kiltti ja hyväntuulinen arabitamma on ilo silmälle. Shalia on sielultaan heliseväinen hevonen, mutta kultainen sydän ja lapsenomainen uteliaisuus tekevät siitä vastustamattoman ihanan. Se ei petä luottamusta, vaan osoittaa yllättävän älykkyytensä ja kylmäpäisyytensä aina tosipaikan tullen - kotona, kun kaikki on hyvin, voikin sitten hyvällä omallatunnolla säpsähdellä vaikka niitä pieniä vihreitä miehiä.

Shalia tuo mieleen iloisen ja huolettoman harakan, joka keikkaroi katolla kiilteleviä esineitä toiveikkaasti silmäillen tai lentelee sulavasti pitkin taivaita. Shalia onkin monessa mielessä kuin harakka: se on utelias ja joskus vähän nenäkäskin, ja sen mielestä kaikki turvalla irrotettava on myös vapaata riistaa neidin viskellä minne lystää tai jemmata karsinansa perukoille. Kun se ravailee tarhassa tai laukkaa kentällä, kukaan ei voi kiistää, että linnunomaista siroutta ja ilmavuuttahan tuollaisen näppärän arabin askelissa on. Ei hirveästi hätkähdyttäisi, jos se joku aamu lepattelisi laitumelle yön aikana kasvaneilla siivillään!

Hoitaessa

Kilttinä tammana Shalia on miellyttävä harjata ja hoitaa, mutta hoitajan tulee pitää mielessä, että Shalialla on varsa-ajoilta huonoja kokemuksia varusteiden laitosta ja niinpä sen vuoksi se edelleen katsoo satulaa hermostuneesti. Stressi nousee pintaan, mikäli hoitaja on hätäinen ja kärsimätön, ja hermostuneisuutensa Shalia paljastaa jatkuvalla hätäkakkaamisella. Ystävällinen ja rauhallinen varustaja lepyyttää Shalian ja se antaa kiristää vyön ilman irvistelyjä. Kuolaimiin Shalia suhtautuu maiskuttamalla levottomana suutaan ja näyttämällä perinjuurin kurjalta, mutta ilme kirkastuu heti, kun ratsastaja on päässyt selkään ja päästään töihin - sillä reipas ja iloinen Shalia on aina valmis liikuntatunnille!

Koska Shalia on energinen hevonen, joka tarvitsee paljon virikkeitä ja myös aivojumppaa, on sen karsinaan ja tarhaan tuotu viihdykkeeksi hevosleluja. Shalia on fiksu ja oppi nopeasti pyörittämään namipalloa, mutta myös hevosten "tikkarikivet" ovat sille mieluisia, etenkin omenanmakuisena.

Ratsastettaessa

Shalia on varmajalkainen ja pehmeä ratsu, mutta samalla myös herkkä. Se opettaa ratsastajalleen huomaamattomien apujen jalon taidon, sillä turhan liioitelluista avuista Shalia alkaa rimpuilla, harittaa, viistättää ja kiertää kehää. Se on melkoisen reipas, mutta kuuliainen ja oikein yhteistyöhaluinen. Shalia haluaa miellyttää ratsastajaansa eikä mikään ole sille ihanampaa kuin rapsutus kiitokseksi tai vain ihmisen tyytyväinen kehaisu ääneen. Se tekee mitä pyydetään, muttei ole automaatti: jos ratsastajana on jotain-sinne-päin ja ihan-miten-vain, voi olla varma, että Shalia tekee silloin oman päänsä mukaan.

Shalia on kouluratsuna melko tasainen, mutta selkeästi hieman kärsimätön. Sen huomio karkaa turhan helposti muualle ja se kyllästyy saman toistamiseen kylmäverisempiä lajitovereitaan nopeammin. Esteillä Shalia leimahtaa tuleen ja etenisi mieluusti ilman pyyntöäkin. Ratsastajan on tärkeää tehdä tammalle selväksi, että ihmistä tulee aina kuunnella ja odottaa, vaikka intoa hyppäämään piisaisikin ylimääräistä. Shalialla on hyvä tekniikka eikä se vauhdista huolimatta ryöstä.

Maastoesteillä Shalia on reipas, mutta pysyy hyvin kontrollissa ja avuilla. Se on itse asiassa kiinteillä esteillä vapaassa ympäristössä rauhallisempi ja huolellisempi, kuin suljetulla areenalla. Shalia on rohkea eikä hämmästele kummallisempiakaan esteitä, vaan ylittää mukisematta kaiken eteen tulevan. Korkeintaan pälyilyä epäluuloisia hökötyksiä kohtaan saattaa tulla, mutta jos ratsastaja reippaasti kannustaa vain menemään, niin Shaliahan menee yli vaikka alligaattoreista.

Maastoillessa Shalia on oikein rento, mutta ripeäaskelinen. Se on tottunut pitkiin ratsastusretkiin ja vaelluksiin, eikä se juuri ole metsäillessä arabialaista nähnytkään: se ei kyttäile eikä säpsy, vaan kulkee oikein luottavaisin mielin.

Lännenratsastuksessa Shaliasta tulee pieni diiva. Se sipsuttaa yleensä kuin vimpan päälle primadonna ilman ohjastuntumaa ja toisaalta ymmärtää mieluusti avut väärin. Shalia on ehdottomasti parhaimmillaan ihan halter-luokissa, joissa hevosta arvostellaan ulkonäöllisesti, sekä aikaluokissa, kuten barrel racingissä.

Kisoihin lähteminen sujuu helposti, kun tamma melkeinpä laukkaa omaan traileriinsa. Matkat sujuvat aina rauhallisissa merkeissä ja voi aina olla varma, ettei Shalia tee mitään tyhmää. Myöskään silloin kun tamma matkustaa yksin. Uudella kisapaikalla se jää usein tuijottamaan uusia nähtävyyksiä, jolloin sitä saa raahata perässään. Suorituksissa se kuitenkin keskittyy vain ja ainoastaan tehtävään. Oli kyseessä sitten matka-, koulu- tai esteratsastusta.

© Omistaja (Augustan alkuperäisen pohjalta, muokannut aiemmin Viiru)

Kisakalenteri



HUOM! Tarinakisojen tuotokset ja tekstit löytyvät päiväkirjasta.

PÄIVÄMÄÄRÄ KISAPAIKKA JAOS LUOKKA TULOS
MATKARATSASTUS
20.07.2018 Liljelunds Rustholl VMRJ 15 km 3/9 8p.
07.07.2018 Liljelunds Rustholl VMRJ 15 km 2/6 4p.
19.06.2018 Chowanok VMRJ 15 km 7/25
17.06.2018 Kontola VMRJ 15 km 5/14 6p.
15.06.2018 Chowanok VMRJ 15 km 2/23 9p.
28.04.2018 Liljelunds Rustholl VMRJ 15 km 16/17 1p.
LÄNNENRATSASTUS
28.08.2019 Stall Fernweh WRJ CUP Halter 1/54
08.07.2018 Virtuaalitalli Mustang WRJ Western Trail 7/57
07.07.2018 Virtuaalitalli Mustang WRJ Reined Cow Horse 5/54
05.07.2018 Virtuaalitalli Mustang WRJ Cutting 1/56
05.07.2018 Virtuaalitalli Mustang WRJ Pole Bending 7/54
02.07.2018 Virtuaalitalli Mustang WRJ Reined Cow Horse 5/54
01.07.2018 Virtuaalitalli Mustang WRJ Western Trail 6/57
31.05.2018 Riverrock Ranch WRJ CUP Freestyle Reining 2/32
31.05.2018 Riverrock Ranch WRJ CUP Halter Showmanship 2/36
29.05.2018 Virtuaalitalli Mustang WRJ Halter Showmanship 7/66
27.05.2018 Virtuaalitalli Mustang WRJ Cutting 3/65
24.05.2018 Virtuaalitalli Mustang WRJ Breakaway Roping 7/59
24.05.2018 Virtuaalitalli Mustang WRJ Halter Showmanship 8/66
24.05.2018 Virtuaalitalli Mustang WRJ Halter 2/66
22.05.2018 Virtuaalitalli Mustang WRJ Reined Cow Horse 4/63
30.04.2018 Riverrock Ranch WRJ CUP Halter 3/35
29.03.2017 Delmenhorst WRJ Western Trail 2/85
28.03.2017 Delmenhorst WRJ Reined Cow Horse 3/59
26.03.2017 Delmenhorst WRJ Keyhole Race 2/80
24.03.2017 Delmenhorst WRJ Barrel Racing 3/86
22.03.2017 Delmenhorst WRJ Cutting 1/51
19.03.2016 Orange Wood WRJ Western Pleasure 2/48
ESTERATSASTUS - lopettanut kisauksen
02.03.2019 Hurnanhovi ERJ 90 cm 4/30
24.02.2019 Hurnanhovi ERJ 90 cm 1/30
20.02.2019 Huvitus ERJ 90 cm 2/30
18.02.2019 Hurnanhovi ERJ 90 cm 4/30
17.02.2019 Cadogan ERJ 90 cm 5/30
16.02.2019 Tiiron ratsutalli ERJ 100 cm 4/40
15.02.2019 Cadogan ERJ 90 cm 3/30
14.02.2019 Hurnanhovi ERJ 90 cm 4/30
13.02.2019 Hurnanhovi ERJ 90 cm 1/30
12.02.2019 Hurnanhovi ERJ 90 cm 1/30
12.02.2019 Huvitus ERJ 90 cm 2/30
11.02.2019 Huvitus ERJ 90 cm 1/30
11.02.2019 Cadogan ERJ 90 cm 2/30
10.02.2019 Cadogan ERJ 90 cm 4/30
09.02.2019 Hurnanhovi ERJ 90 cm 4/30
08.02.2019 Hurnanhovi ERJ 90 cm 2/30
08.02.2019 Cadogan ERJ 90 cm 2/30
06.02.2019 Cadogan ERJ 90 cm 1/30
05.02.2019 Safiiritiikerin KK ERJ 90 cm 4/30
05.02.2019 Huvitus ERJ 90 cm 5/30
04.02.2019 Virtuaalitalli Chersey ERJ 90 cm 1/50
04.02.2019 Cadogan ERJ 90 cm 5/30
02.02.2019 Huvitus ERJ 90 cm 5/30
02.02.2019 Safiiritiikerin KK ERJ 90 cm 2/30
01.02.2019 Kuuran Suomenratsut ERJ 90 cm 2/40
01.02.2019 Safiiritiikerin KK ERJ 90 cm 3/30
01.02.2019 Hurnanhovi ERJ 90 cm 3/30
24.01.2019 Rushock Bog ERJ 100 cm 3/29
24.01.2019 Rushock Bog ERJ 100 cm 2/30
23.01.2019 Rushock Bog ERJ 100 cm 3/29
23.01.2019 Safiiritiikerin KK ERJ 100 cm 1/30
20.01.2019 Safiiritiikerin KK ERJ 90 cm 2/30
20.01.2019 Rushock Bog ERJ 100 cm 2/30
19.01.2019 Rushock Bog ERJ 100 cm 2/29
17.01.2019 Rushock Bog ERJ 100 cm 2/29
16.01.2019 Safiiritiikerin KK ERJ 90 cm 4/30
15.01.2019 Safiiritiikerin KK ERJ 90 cm 4/30
13.01.2019 Safiiritiikerin KK ERJ 100 cm 2/30
08.01.2019 Lupsakka ERJ 100 cm 1/30
06.01.2019 Lupsakka ERJ 100 cm 3/30
05.01.2019 Lupsakka ERJ 100 cm 4/30
01.01.2019 Prime Sporthorses ERJ 100 cm 1/33
14.12.2018 Stall Fernweh ERJ 90 cm 5/34
06.05.2018 Sjöholma ERJ: Tarinakisat 80 cm 1/6
08.12.2016 Orange Wood Villit 100 cm 2/7
12.04.2016 Moondance Villit: Tarinakisat 70 cm 3/6
KOULURATSASTUS
08.12.2016 Orange Wood Villit Helppo B 3/9
12.04.2016 Moondance Villit: Tarinakisat Helppo B 6/12
MAASTOESTERATSASTUS - lopettanut kisauksen
20.03.2019 Safiiritiikerin KK MEJ 80 cm 2/12
19.03.2019 Lähtölaukaus MEJ 80 cm 1/32
19.03.2019 Safiiritiikerin KK MEJ 80 cm 2/12
18.03.2019 Safiiritiikerin KK MEJ 80 cm 2/12
17.03.2019 Lähtölaukaus MEJ 80 cm 1/32
17.03.2019 Lähtölaukaus MEJ 90 cm 5/27
17.03.2019 Safiiritiikerin KK MEJ 80 cm 1/12
16.03.2019 Safiiritiikerin KK MEJ 80 cm 3/12
15.03.2019 Lähtölaukaus MEJ 80 cm 5/27
11.03.2019 Safiiritiikerin KK MEJ 80 cm 1/12
24.02.2019 Safiiritiikerin KK MEJ 80 cm 3/24
23.02.2019 Lähtölaukaus MEJ PUM-CUP 80 cm 1/15
21.02.2019 Safiiritiikerin KK MEJ 80 cm 1/24
17.02.2019 Safiiritiikerin KK MEJ 80 cm 2/24
15.02.2019 Safiiritiikerin KK MEJ 90 cm 1/24
15.02.2019 Lähtölaukaus MEJ 80 cm 2/31
12.02.2019 Lähtölaukaus MEJ 80 cm 2/31
10.02.2019 Kisakeskus Tuikku MEJ 80 cm 3/11
09.02.2019 Kisakeskus Tuikku MEJ 80 cm 3/11
07.02.2019 Kisakeskus Tuikku MEJ 80 cm 3/11
06.02.2019 Kisakeskus Tuikku MEJ 80 cm 1/12
03.02.2019 Prime Sporthorses MEJ 80 cm 1/20
01.02.2019 Prime Sporthorses MEJ 80 cm 3/20
31.01.2019 Prime Sporthorses MEJ 80 cm 2/20
31.01.2019 Kisakeskus Tuikku MEJ 90 cm 3/15
30.01.2019 Kisakeskus Tuikku MEJ 90 cm 1/15
26.12.2018 Kisakeskus Tuikku MEJ 90 cm 1/16
25.04.2018 Ponipallero MEJ 80 cm 4/13
18.04.2018 Ponipallero MEJ 80 cm 2/13
16.04.2018 Ponipallero MEJ 80 cm 1/13
Lisää kisatuloksia...

Valmennukset




Maastoestevalmennus 19.03.2019 - Maa on jo paikoitellen sulanut, mutta loskaisuus aiheutti silti oman jännitysmomenttinsa maastoestevalmennukseen. Amberin uusi ratsu, Shalia, oli ylivireän tuntuinen ja ajoi reippaasti eteen. Esteet katsottiin suoran ja turvallisen lähestymisen kannalta, sillä nyt ei todellakaan riskeerattu liukastumisen johdosta aiheutuvien mahdollisten revähdysten kanssa. Matala estesarja koostui tukista, tynnyristä ja lauta-aidasta, joiden välillä otettiin tasainen rytmi. Shalia pisti vähän hosuen eikä ratsukolla tänään ollut ihan paras yhteispeli päällä. Nämä treenit ovat kuitenkin oleellisia ja tärkeitä ennen tamman maastoestelaatuarvostelutilaisuuteen menoa, joten itkut markkinoilla eivät auta.

Amberilla on hyvä ryhti satulassa ja hän on eleetön ratsastaja, joka on ehdottomasti suuri vahvuus. Shalia on tyypillisen täysiverisen tavoin herkkä, muttei kuitenkaan niin kuumuva, kuin voisi olettaa. Oikean rytmin saaminen oli tänään kaiken A ja O, vaikkei aivan yksinkertaista. Shalia kiihdytti toistuvasti ennen tukkia, rauhoittui ennen tynnyriä ja tuli nätisti aidan yli, mutta lähti sitten taas lapasesta, kun rata oli ohi. Kieltämättä Amber jäi usein suuhun kiinni, mikä tuntui laukaisevan Shaliassa pakoreaktion.

Ehdotin, että tulemme radan toisesta suunnasta. Amberin tuli pehmentää kättä ja rauhoittua, vaikka Shalia olisi tuntunut liian meneväiseltä. Tamma lähestyikin lauta-aitaestettä hyvässä, rauhallisessa tempossa, ja samalla tahdilla päästiin myös tynnyri ja tukki. Harjoitus toistettiin, eikä ongelmia vauhdin kanssa enää ilmennyt. Mikä lie oli triggeröinyt tamman kiihdyttämään juuri tukkia lähestyttäessä.

Amberin tuli laskea askelvälit ja saada tietty määrä mahtumaan jokaiseen väliin. Se onnistuikin hyvin. Shalia oli valmennuksen jälkeen kiitostaputuksensa ansainnut.

© VRL-02207

Puomitunti 01.03.2018 Yläkokossa - Tunnin pohja:
''Joulu oli ja meni, mutta jos jollain on vielä joulukuusi kotona taitaa olla tän tunnin jälkeen jo aika heivata se pois. Kerätkää vaan ohjat sitten käsiinne ja katsokaapa mitä tehdään, mä näytän'', selitän ratsukoille lähtien kuusiradalle kävellen. ''Näin tästä lähdetään puomin yli ja sitten aloitetaan tekemään etuosakäännöksiä. Eli aina joka käännös puomien välissä etuosakäännös. Pidätte ulko-ohjan kädessä ette vaan tee alkeiskäännöksiä vetämällä sisäohjalla. Täällä kuusen tähdellä teette loivemmin suunnilleen voltin ja jatkatte alas kuusta. Kun tuutte alas ravatte kierroksen ja tuutte takaisin tehtävän pariin.''

''Sitten jatketaan koko ajan ravissa. Ratsastatte rungon ohi ja siitä ekalle puomille, kierrätte keskimmäisen ja toisen puolen puomille. Kierrätte tähden ja samalla lailla alas. Sen jälkeen kierrätte rungon ja tuutte uuden kierroksen nyt vaan keskimmäisten puomien yli. Ja laukkaatte tähden ympäri tuutte keskimmäisen puomin yli laukassa ja ennen kulmaa raviin. Ravaatte kierroksen uraa ympäri - varokaa muita - ja taas ensin ravitehtävä sitten laukka. Ravitehtävää tekevä varoo laukassatulevaa. Ja jos ohitus tulee tähdellä niin kuten normaalistikin niin vasemmat puolet vastakkain.''

''Sitten voittekin jatkaa uraa pitkin ja ravailla ympyröitä. Ja sitten siirrellä käyntiin kun hevonen tuntuu susta hyvälle.''

Lotten tuntikuvaus:
En tiedä niistä kinkkukiloista, vaikka joulunkorvalla ja veljen häitten yhteydessä tulikin kyllä porsasteltua, mutta päätin joka tapauksessa ilmoittautua puomitunnille. Shalia oli väsyneen ja laiskan oloinen, mikä oli totisesti sille epänormaalia, ja jouduin verkkaraviin pyytämään sitä siirtymään kolmesti. Puomit oli aseteltu joulukuusimaiseen muodostelmaan ja tunnilla oli vielä muutenkin jotenkin jouluinen tunnelma, vaikka oltiin jo uuden vuoden takana.

Keskityin tekemään tarkkoja etuosakäännöksiä, joihin Shalia vastasi kyllä ihan hyvin, vaikka nyreästi taakse osoittavat korvat kielivät epäkiinnostuksesta harjoitusta kohtaan. Rafael–siis Reifr–vitsaili Shalian ”purkkaravista”, mitä se sitten tarkoittikin. Ilmeisesti vähän liisterimäistä menoa, kuin olisi ollut sinitarraa kavioissa, sen sijaan, että tamma olisi liihotellut tyypilliseen kevyeen tapaansa.

Varoin ratsastamasta Pinchasin peppuun kiinni. Kiersimme tötsän ympäri voltilla ja taas puomeja takaisin. Laukalle noustessaan Shalia hujautti häntäänsä ja oli olevinaan kova mimmi yrittäen vähän kiihdyttää, mutta harjoitus vaati malttia ja tasaista otetta, jossa ei nyt ralliteltu. Ravasimme kentän ympäri ja silitin samalla tamman kaulaa.

”Ihan hyvä, Lotte, mutta Shalia ei vieläkään ole ihan kuulolla. Koeta saada se paremmin pohkeen taakse. Tulkaa vaan vielä.”

Ohitin Munterin ja Lunan, joka näytti hartaan keskittyneeltä. Toistimme tehtävän uudelleen ja Shalia asettui hyvin. Juuri, kun homma alkoi omasta mielestäni sujua jouhevammin ja Shalia tuntui pehmenneen, Reifr kehotti ottamaan loppulämmittelyyn. Keventelin Shalian kanssa ravissa kaikessa rauhassa, vaikka tamma olikin vasta nyt syttynyt näin jälkikäteen tunnin lopusta. No jaa. Pudotin ohjat ja annoin Shalian ottaa käyntiin.

© VRL-12244 (Reifr Hansen)

Kouluvalmennus 25.02.2018 DS Valmennustallilla - Tunnilla tehtiin paljon väistöjä ja taivutuksia molempiin suuntiin. Daniel haastoi ratsastajia tarkkailemaan, taipuiko oma hevonen tasaisesti molempiin suuntiin ja säilyikö tahti yhtä vaivattomasti.

Tehtävinä:
1) Verryttelyssä loivat & kolmikaariset kiemuraurat ja suuret kahdeksikot.
2) Pituushalkaisijalta tötteröiden ohjaamana voltteja molempiin suuntiin. Taipumisen tarkkailu myös kulmissa.
3) Pituushalkaisijalta pohkeenväistöä molempiin suuntiin uraa kohti, pitkälle sivulle saavuttaessa vaihto avotaivutukseen (tarvittaessa ensin voltti).
4) Nelikaarinen kiemuraura ensin ravissa, sitten laukassa. Laukanvaihdot käynnin kautta keskihalkaisijalla.

Tunnilla kuultua:
"Pehmennä kättä. Muuten saat sitä mitä tilaat, rautakankena vastaan pullikoivan hevosen. En mäkään haluaisi työskennellä sellaisen työkaverin kanssa, joka vaan pakottaa ja vaatii."
"Hei... se joka kaataa tötteröitä, saa kyllä ihan ite nostaa ne."
"No eihän se tossa ollut väistöön lähtiessään mitenkäänpäin suora, ilmankos väistö meni ihan vänkyräksi!"
"Vipinää siihen jalkaan! Älä hyvä nainen purista sitä, sehän hyytyy ihan silmissä."
"Mikä kulma toi oli? Mä näin sen kyllä. Taas. Dujardinkin painottaa kulmien tärkeyttä, siellä sitä korjaavaa ja valmistelevaa työtä tehdään ohjelmien aikanakin!"

© VRL-05265 (Daniel Susineva)

Kouluvalmennus 24.02.2018 DS Valmennustallilla - Tunnin tehtävä oli kolahtanut omalle kohdalleni viimeisimmässä Klausin valmennuksessa. Ratsuna minulla oli siellä ollut Clarimonde, joka oli suurikokoinen ja vielä hieman nuoruudenvetelä. Harjoitus oli ollut hyvä työkalu, ja mikä parasta, erinomaisen muokattavissa vaikka minkätasoisiin treeneihin. Miksei myös talvileiriläisille?

Valmistelevassa verryttelyssä koetettiin pitää huoli, että jokainen hevonen liikkui pohkeesta haluttaessa eteen ja sivulle sekä asettui ja taipui. Käynti-ravi-siirtymisiä ohjeistin tekemään tarkasti pisteissä: juuri ratsastajan valitseman kirjaimen kohdalla hevosen piti hypähtää raviin ja liukua käyntiin.

Sitten päästiin pihvi numero ykköseen, laukannostoihin. Simppeliä:
1) Käynnissä pituushalkaisijalle ja hevonen suoraksi. Tästä olin tarkka. Seuraavaan vaiheeseen ei päässyt siirtymään, ennen kuin hevonen todella oli suora ja ratsastaja keskellä hevosta.
2) Pohkeenväistöä uraa kohden. Alkutunnista väistö sai olla tarvittaessa loivaa. Osa hevosista tahtoi rysähtää väistöä johtavalle lavalleen, ja tällöin pyysin pientä asetusta liikkeen suuntaan. Muutoin painotin, että asetus sai olla aavistuksenomainen ja liikkeen suunnasta poispäin. Asettaessa ei saanut jäädä vetämään ohjasta, jottei lapojen liikkuvuutta ja jalkojen ristiin astumista rajoitettaisi ja hevonen jännittyisi vetävää kättä vasten.
3) Uralle saavuttaessa huolellinen suoristus, myötäys sisäohjasta ja myötälaukan nosto. Sisäohjan myötäys oli perusteltu ohje, sillä usein ratsastajat varmistelivat halutun laukan nostoa jännittämällä laukan sisäkättä. Tällöin kuitenkin hevoset eivät työntäneet laukan sisätakajalkaa syvälle rungon alle, niin kuin olisi ollut toivottavaa, jotta laukkaan tulisi voimaa ja poljentaa. Jollekin ratsastajista sanoinkin, että hänen tulisi ajatella laukkaa nostaessaan hevosen sisätakajalkaa venymässä kohti joustavaa sisäohjan tuntumaa. Tarkoitus ei ollut päästää tuntumaa lörpähtämään, koska silloin hevosella ei olisi mitään, mitä tavoitella, mutta kättä lukitsemalla hän rakentaisi seinän, johon hevosen liike töksähtäisi.

Tehtävää tehtiin hieman varioiden. Jos nostot seinän tukemana sujuivat, edellytin, että väistöstä suoristaminen ja laukan nosto tapahtuisi pari metriä uran sisäpuolella.

"Valitse se ura, jolle hevosen suoristat, ja seuraa täsmälleen sitä seinänsuuntaista uraa päätyyn asti. Ei mitään huojumista ja horjumista ja valumista ja kiemurtelua."

Väistön askellajia vaihdeltiin ratsukon mukaan: osa teki tehtävän alkuosan käynnissä, osa kokeili ravia.

Alkuvaiheessa tehtävä päättyi käynti- tai ravisiirtymään lyhyen sivun keskellä. Vaikka periaatteessa kyttäsin pituushalkaisijalle kääntyvien hevosten suoruutta ja näin ollen siirtymät tehtiin selkäni takana, päädyin silti sivaltamaan pari ripittävää kommenttia siitä, miten siirtymäkin oli yhä osa tehtävää ja se piti ratsastaa yhtä huolella kuin kaikki muukin. Löysäilyä heti kun silmä välttää, pah.

Lisäsin tehtävän sujuessa ratsukosta riippuen 10-12 metrin ravivoltin lyhyen sivun keskelle. Laukasta raviin siirtyminen oli osalla aika holtiton tapahtuma. Se, että siitä piti heti olla valmis ratsastamaan voltille, pakotti kontrolloidumman siirtymän... no, yrittämiseen.

Pienten hengähdyskäyntien jälkeen tehtiin vielä ravipörhistelyä.

"Me tehdään minisiirtymisiä. Vähän kuumennetaan hevosia kyselemään, että mitä me oikein halutaan", tarjoilin tehtävää. "Käynnissä rakennatte energiaa niin, että hevonen on juuri siirtymässä raviin - ja sitten hellitätte. Me siis pyydetään hevosia ihan siirtymisen partaalle, ja sitten paine pois."

Aika moni hevonen rupesi reagoimaan jo parin kuumennuskerran jälkeen nopeammin paineeseen. Siinä vaiheessa annoin ohjeeksi siirtää hevosen raviin kolmeksi askeleeksi ja jälleen käyntiin. Vähitellen ravipätkä piteni, ja sitten kehotinkin ratsukot siirtymään jatkuvaan raviin.

"Niissähän on jo paljon enemmän ryhtiä", huomautin. "Keventäkää hetki, ja kun tuntuu hyvältä, alkakaa venyttää niitä pidemmälle ohjalle. Niin kuin tähänkin asti, ohjaa pidennetään vain siihen asti, missä hevoset pysyy kevyinä ja tasapainossa. Ei hukata tätä ryhtiä ja päästetä niitä levähtämään ihan kyntöruuniksi, vaikka loppuraveja jo mennäänkin."

© VRL-05265 (Daniel Susineva)

Kouluvalmennus 23.02.2018 DS Valmennustallilla - "Jumppaava, venyttelevä ratsastus on tärkeä osa hevosen hyvinvoinnista huolehtimista", Daniel sanoi ympärillään vielä pitkin ohjin käveleville ratsukoille. "Välillä se vaan unohtuu. On liian kiire tehdä kaikkea fancympaa, harjoitella piruetteja ja ties mitä perushölkkää näyttävämpää ja siistimpää. Mutta ei hevonen voi sillä tavalla toimia, että joka ratsastus on aina prässäämistä."

"Tänään me tehdään justiinsa sitä tylsää ja vaatimattoman näköistä hölkkäilyä. Osa teistä on tehnyt aika pitkän matkan tänne tullakseen, joten on kahta tärkeämpää jumpata hevoset läpi ennen kun laitetaan ne yöpuulle. Mutta tietysti tätä pitäisi sisältyä jokaiseen viikkoon ja jopa jokaiseen ratsastukseen. Rentous ja elastisuus on kuitenkin ihan olennainen asia."

Tunnilla aloitettiin ratsastamalla reipasta käyntiä melko pitkällä ohjalla. Ensimmäiseltä tunnilta saadut opit istunnasta palauteltiin taas mieliin. Hevosta on hankala ratsastaa rennoksi, jos istunta puristaa tai patistaa sitä milloin mitenkin. Käyntiä ratsastettiin sekä suoralla uralla, että suurilla pääty-ympyräkahdeksikoilla, ja hevosten vertyessä myös volttikahdeksikolla ohjaa vähitellen lyhentäen ja hevosta tehokkaasti jalalla ja istunnalla kohti kuolaintuntumaa ratsastaen.

"Eikä se hevonen hakeudu sille kuolaintuntumalle, jos se tuntuma on arvaamaton. Ohjaa pitelevän käden on oltava luotettava ja reilu", Daniel muistutti tiukasti.

Samaa jatkettiin kevyessä ravissa hetken aikaa, kunnes jakauduttiin kahdelle pääty-ympyrälle.

"Oikeastaan tässä on se tunnin pihvi. Miten saada hevonen venymään eteen ja alaspäin ja samalla pysymään kuolaintuntumalla, jota me ollaan tässä alkutunnista haettu. Puhutaan työskentelymuodon muuttamisesta ilman, että kadotetaan tahti, tuntuma, kaikki peräänannon alkeet tai peräänanto."

Pitkän aikaa vain ravattiin keventäen ympyrällä välillä suuntaa vaihtaen. Daniel ohjeisti ratsastajia pitämään yläkroppansa hyvin tasapainossa ja hartiat rentoina. Ravin tahdissa käytettiin pohjetta, niin pienesti kuin mahdollista, mutta niin voimakkaasti kuin tarpeellista. Tämä oli jokaisella ratsukolla yksilöllistä, toisille riitti miltei pelkkä ajatus ja aavistus pohjeavusta, toiset ratsastajat joutuivat aluksi olemaan napakampia.

"Sitä pohjetta ei käytetä yksin, vaan samalla kun pohje napauttaa tai kevyesti jännittyy, purista hieman nyrkkiä kiinni. Ja avut myös hellittävät nopeasti, mutta ohjastuntumasta ei luovuta. Tasainen ohjaspituus säilyy, mutta käsi antaa merkin kevyellä puristuksella."

Vähitellen, toiset nopeammin ja toiset hitaammin, hevoset alkoivat reagoida vievämällä turpaansa eteen ja alas. Keveän, mutta säilyvän ohjastuntuman merkitys korostui. Jos ohja siinä vaiheessa putoaisi pitkäksi, hevosella ei enää olisi kuolaintuntumaa jota kohti venyttää. Toisaalta, jos käsi jäisi jähmeänä vetämään työskentelymuotoaan venyttävää hevosta vasten, siihen loppuisi venytys.

"Jokaisella näistä hevosista on oma rajansa siinä, miten paljon ne voi venyä ilman, että ne kaatuu lavoilleen ja nenilleen. Tarkoitus on kuitenkin yhä pitää ne kevyinä, kevyellä ohjastuntumalla, ei ajaa niitä painamaan ohjalle. Kun tuntuu siltä, että tuntuma joko käy raskaaksi tai tyhjenee, on palattava takaisin alkupisteeseen. Välillä niin käy. Välillä on tarkoituksenmukaista myös palata alkupisteeseen tahallaan, pyytää hevosta taas kohottamaan päätään ja lyhenemään. Se, että pystyy tekemään niin ja taas pyytämään hevosta venymään takaisin eteen ja alas, on ideaalitilanne. Sitä pitää harjoitella. Kerta kerralta se käy helpommaksi ja kerta kerralta opitte paremmin huomaamaan, milloin tuntuma meinaa hävitä."

Maneesissa ravasi kourallinen enemmän tai vähemmän tyytyväisen näköisiä hevosia. Ympyröiltä palattiin suoralle uralle yhä välillä venyttäen ja välillä taas korkeampaan muotoon palaten. Ihan kaikki hevosista eivät suoralla uralla yhtä tasaisina pysyneetkään, mutta kolmikaarista kiemurauraa ratsastaessa nähtiin taas rentoutumista.

Tunti lopeteltiin laukkaamalla koko maneesia ympäri lyhyet sivut puoliympyrän omaisesti pyöristäen. Kun hevoset olivat rentoja, ratsastajat pidensivät hieman ohjaa ja hevoset seurasivat kuolainta pidempään muotoon. Siitä oli hyvä siirtyä käyntiin ja antaa pitkää ohjaa.

© VRL-05265 (Daniel Susineva)

Estevalmennus 15.10.2015 - Oli Charlotten ja uuden Shalia-tamman ensimmäinen estevalmennus. Viime kerralla tutustuimmekin jo rauhallisesti maastakäsin, mutta tänään oli tarkoitus päästä kurkkaamaan miten yhteispeli radalla näillä kahdella lähtee sujumaan. Reippaalla ja iloisella tuulella ollutta tammaa oli ilo katsella, ja arvelin harjoituksen onnistuvan tänään erinomaisesti. Charlottea vähän jännitti, vaikka Shalia oli hänellä ollut jo kuukauden.

"Älä turhaan häpeile jännitystäsi äläkä koeta peitellä sitä", minä neuvoin. "Sen sijaan voisit tässä lämmittelyn aikana kertoa minulle Shalian parhaat puolet, mitä olet tammasta tähän mennessä saanut selville."

Tyttö kumartui satulassa taputtamaan hellästi mustaa hevosta kaulalle ja pohti hetken aikaa. "Shalia on herkkä, muttei sillä tavalla miten Linda oli", hän sanoi viimein. "Se on herkkä, mutta se on myös tottelevainen eikä jatkuvasti testaile tai vänkää vastaan... Se kuuntelee mitä sanon."

"Se on jo oikein hyvä alku", huomautin hymyssä suin. "Mitä muuta?"

Samalla, kun Charlotte keksi mahdollisimman monta myönteistä asiaa uudesta hevosestaan, hän sai samalla venytellä itseään ja kierähtää satulassa 360 astessa ympäri. Shalia asteli etenevää käyntiä eteenpäin korvat hörössä eikä häiriintynyt ratsastajan keikkuilusta. Alkuravit Charlotte sai keventää ilman jalustimia, joka kehittää reisilihaksia kyllä todella tehokkaasti. Shalia lähti jo muutaman ravikierroksen jälkeen hakemaan tuntumaan omatoimisesti. Se maiskutteli kuolainta ja ilmoitti olevansa valmis itse harjoitukseen. Minä kasasin kentälle heidän ravaillessaan jumppasarjaa, josta osan kavaleteista asetin ympyrälle ja osan suoralle.

"Käännä tuolta lyhyeltä sivulta seuraavan kerran ympyrälle, tule nuo kaksi jumppaa ja sitten palaa uralle. Kun tulet päätyyn toistamiseen, käänny kauempana olevaa suoraa sarjaa kohden. Tärkeintä on, että saat Shalian suoristettua hyvin ennen sitä."

"Ilman jalustimia?"

"Niin, edelleen."

Charlotte istui satulaan, eikä alun jännityksestä ollut enää tietoakaan.

Shalian ravi oli lennokasta, kun se ymmärsi jutun jujun ja lähti pää pystyssä korein askelin Charlotten käännettyä sen kehälle.

"Ei haittaa, vaikka se reipastuu vähän lisää, kunhan et anna sen lähteä alta. On kuitenkin hyödyksi, että se pyrkii itse reilusti eteen, antaen sinulle aikaa keskittyä itseesi."

Shalia nosteli jalkansa vähän turhankin liioitellusti matalien, noin kolmenkymmenen senttimetrin korkuisten kavalettien yli. Se pörisi vähän ja kiri tahtia toisen puomin jälkeen, jolloin neuvoin Charlottea vain istumaan hyvin eikä turhaan rajoittamaan tamman liikettä edestä ohjilla. He palasivat uralle ja pian Charlotte käänsi arabin tiukkaan lähes 90 asteen käännökseen kohti suoraa puomijonoa. Shalia tuli viistosti, Charlotte koetti suoristaa sitä ja tamma tulkitsi sen vauhtikehotukseksi liidättäen raviaan entistäkin lennokkaammin eteen. Yksikään puomeista ei kuitenkaan kolahtanut; Shalian kaviot kävivät korkealla niiden yllä.

Toinen kierros ja Shalia nosti laukan ympyrällä. Charlotte pidätti sen takaisin raviin, mutta onnistui sillä kertaa paremmin suoralla. Kun Shalia kykeni pysymään kasassa ja malttamaan, tein sille korkeamman radan ympyrälle, jossa tamma pääsi ravin jälkeen nostamaan luvalla laukan. Sen hypyt olivat ilmavia, mutta näyttivät pehmeiltä ja selkeiltä, joihin oli ratsastajankin sanojen mukaan 'helppo tulla mukaan'.

© VRL-02207 (Moto Hotch)

Varustekaappi









Varusteita ostettu Equestrian PRO:sta ja OddPixelistä.
Ulkoasu © VRL-02207

Infoa


Tämä on virtuaalihevonen, joka on mielikuvituksen tuotetta ja on olemassa vain internetissä. Sivujen teksteillä ja kuvilla ei ole yhteyttä oikeaan elämään. This is a SIM-game horse that exists only in one's imagination and on the Internet. Texts and pictures presented on this website have nothing to do with the real world.

Omistaja


Shalian entisiä omistajia ovat olleet Elisa sekä Charlotte Center. Tällä hetkellä Shalian omistaa brittiläinen Amber Loreen.

Palkintokaappi